tiistai 1. tammikuuta 2019

Jassoo, vuosi vaihtui


Blogi on viettänyt hiljaiseloa. Mitään kerrottavaa ei ole ollut ja jos on ollutkin, ei ole ollut aikaa kirjoittaa. Nyt on.

Viime kesänä syttyi taas uusi into swimrunia kohtaan ja lämpimien kelien myötä tehdyt luomureissut olivat ihan kesän parhaita juttuja. Pink Seals kävi korkkaamassa kisakauden Saimaa Swimrunissa ja kotiin tuomisina oli maistuva toinen sija. Loppukesästä oli tarkoitus ottaa osaa Solvallaan Ötillöpisteiden toivossa, mutta keuhkoputkentulehdus puuttui peliin.

Se alkoi ihan viattomalla tuntemuksella kurkussa ja pienellä yskimisellä. Kahden viikon kohdalla ajattelin sen olevan menossa parempaan suuntaan, mutta edessä olikin kahden kuukauden tukala olo ja käytännössä jatkuva yskiminen. Ja tiedättekö, tilanne ei lopulta edes kauheasti jaksanut ärsyttää.

Melkein kahden kuukauden ajan yskin siis keuhkoja pihalle ja yritin olla tukehtumatta aamuiseen tukokseen henkitorvessa. Sillä mentiin. Kaikki syksyn suunnistus-, polkujuoksu- ja swimrunkisat jäivät välistä ja vaikka se vähän harmitti, tauti tuli kyllä kropan tilauksesta sopivaan kohtaan, sillä olin ilmeisesti alkanut kaivaa hartaasti monttua itselleni. Totaalinen kahden kuukauden urheilemattomuus teki henkisesti ja fyysisesti aivan älyttömän hyvää!
Tai no siitä fyysisestä puolesta en mene ihan takuuseen. Treeneihin palasin kiinni marraskuun alussa 1.30h treeniviikolla. Ensimmäisellä uintikerralla jaksoin hädin tuskin uida 25m ja aina altaan päässä piti puuskuttaa ja ottaa lisää happea. Erehdyin myös tekemään 3000 juoksutestin. 14:33. Ehkä vähän itketti.

Surkeasta lähtötilanteesta huolimatta voin käsi sydämellä sanoa, että tämä kahden kuukauden tauko oli juuri se mitä tarvitsin! Vuoden loppuun mennessä uintikunto on ottanut ihan mielettömän harppauksen eteenpäin ja kaksi kertaa viikossa altaassa polskiminen on ollut kivaa! Juoksu on kivaa! Painojen heiluttelu on kivaa! Leukojen vetäminen on kivaa! No aina ei todellakaan ole kivaa, mutta silloin istunkin sohvalla ja syön.

Kurkkasin myös miltä viime kesän harjoituspäiväkirja näytti. Sieltä löytyy paljon tehtyjä treenejä ja innostusta, kunnes kaikki loppuu seinään. En edes muistanut tätä enää. Luulin että keuhkoputkentulehdus oli se iso katkos treeneissä, mutta kesä- ja heinäkuuhan meni tosi tiukassa sumussa.

Muistan että viihdyin tosi hyvin treeneissä, varsinkin jättärillä nousumetrejä keräten, ja sitten kaikki loppui touko-kesäkuussa yhdessä treenissä kuin seinään. Kiipesin kerran ja vitutti vaan niin maan perkeleesti. Kiipesin toisen kerran ja vitutti kahta kauheammin. Istuin sen jälkeen parkkipaikalla varmaan puoli tuntia ja mietin että mitä helvettiä nyt. Olin ihan finaalissa.

Olin jo tässä vaiheessa nukkunut pidemmän aikaa todella surkeasti ja ajattelin, että uudet työkuviot, maisemat ja reissut kesäksi laittaisivat päiväjärjestyksen rullaamaan normaalimmin. Paskan marjat. Siitä se vasta paheni vaikka treenit jäivät oikeastaan kokonaan pois. En nukkunut koko alkuvuotena ja kesänä varmaan yksiäkään hyviä yöunia. En pystynyt nukahtamaan normaalisti. Jos nukahtamisen jälkeen heräsin yöllä, niin siinähän sitten pyörin sängyssä ja mietin paniikinomaisesti kaikkea keskeneräistä. Niin kuin kaikki tietää, yöllä kaikki pienimmätkin asiat saavat aivan järkyttävät mittasuhteet. Ja lopulta väsymyksestä tuli ihan normaali olotila.
Nyt joululomalla aivot narikassa ja erakoitumismoodissa oikeasti tajuaa, ettei ole pitänyt koko vuoden aikana yhtään oikeaa lomaa työkuvioista ja kaikesta mikä vähääkään stressaa. Viime kesän kesäloma meni kisajärjestelyissä ja muut vapaat kaiken maailman projekteja tehdessä. Kesän aikana opin, että olen ihan hyvä toimimaan stressin alla. Joskus ihan pätevä taito, mutta jatkuvasti toteutettuna ei oikeastaan.

Tässä itsetutkiskelun aikakaudella olen ainakin havainnut omistavani kaksi tapaa toimia. Ensimmäinen on ”Teen kaiken nyt ja heti ja haalin hirveästi projekteja ja tekemistä ja aion treenata niin paljon että tulen ensi kesänä Venlojen avausosuudelta kärjessä ja nyt näen kaikki ystäväni saman viikon aikana ja aloitan jonkun uuden harrastuksen ja käytännössä vaan sanon aivan kaikkeen JOO.” Siitä luonnollisesti seuraa yli läikkyminen ja toinen vaihe, mikä tuntuu suunnilleen tältä: ”Saatana kun vihaan kaikkia ja kaikkea. Kaikki on paskaa, en pysty mihinkään.”

Oikeasti olen tosi surullinen ja vihainenkin siitä miten paskasti oon välillä itseäni kohdellut. Mitään lupauksia en ajatellut tälle vuodelle tehdä, mutta jos vaikka välillä yrittäisi miettiä kaksi kertaa ”Onko tässä mitään järkeä?” Toivon kovasti että otan opiksi edes vähän, vaikka tällä hetkellä kevät näyttää kalenterilla aika pahalta. Siitä johtuen suunnitelmissa on pitää pienimuotoista erakoitumismoodia yllä. Pahoittelut tai onnittelut siitä muille.

Vuoden ensimmäinen päivä oli muuten varmaan myös ensimmäinen vuoteen kun en laittanut herätyskelloa soimaan edes varoiksi, vaan nukuin hyvällä omallatunnolla kymmeneen asti.

Siitä se lähtee. Eikä vuosi todellakaan ollut mikään yksi pitkä itkuvirsi! Kaikkea mahtavaa tapahtui, mutta liikaa mitä tahansa on liikaa.

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

115km

Mitä enemmän maisema muuttuu tutusta ja tavallisesta, sitä helpommin kilometrejä kertyy liikkuen.

1000 kilometriä pohjoiseen oli ilmeisesti tarpeeksi, sillä kun laskeskelin paluumatkalla neljän päivän aikana kertyneitä kilometrejä, niitä oli tullut lähes 115! Sataviisitoista! What!?!? Kaksi kertaa kävin juoksemassa poluilla, kaksi kertaa vaeltamassa, kerran suunnistamassa. Kun ensimmäisestä 34km juoksusta oli selvitty, tuumailin, että olipa hyvä, että pitkä lenkki tuli tehtyä heti reissun alkuun. Kunnes kahden päivän päästä huomasin, että olimme taivaltaneet lähes 39km pääsääntöisesti juosten. Näiden välissä ollut reipas kuntorastivisiitti (btw, voitin kaikki…) tuntui vain lisäävän jalan syöntiä ja 39km jälkeen olo oli sitä luokkaa, että matka olisi saanut vielä jatkua.

Vaikka somen perusteella saattaa näyttää siltä että treeniä pukkaa joka tuutista ja koko ajan, todellisuudessa meno on edelleen vähän laiskanpulskeaa. Nyt voi kuitenkin olla niin, että sen sijaan että olisin kaivanut itselleni ihan kauhean syvän montun, kevään treenimäärät alkaa pikkuhiljaa realisoitumaan. Se olisi mukavaa.

Muutaman päivän minitreeniloma on kyllä supertoimiva konsepti. Jos joku on valmis maksamaan kisailmoittautumisista satasia, voisiko saman summan laittaa yhtä hyvin vaikka menopaluulippuun hyvien juoksumaastojen äärelle? Vastaus on: Kyllä voi.

tiistai 11. syyskuuta 2018

Äkäslompolon aamut

Miniloma Äkäslompolossa 6.-9.9. tuotti taas jonkinmoisen läjän kuvia. Tällä kertaa ei tarvinnut vuodattaa yhtään hikipisaraa parhaimpien kuvien eteen. Reissun paras kuvauspaikka löytyi nimittäin teltan oven aamulla avaamalla. Ajoitus ennen kaikkea. Auringon nousun hetki oli hyvin nopeasti ohi. Vessakäynti olisi ollut fataali kuvaamisen kannalta. Kuvat on otettu Ylläksen Ykkös Caravanin teltta-alueelta.

maanantai 20. elokuuta 2018

Laskukausi


On ollut tahmeaa. Vaikka tekisi vain kivoja juttuja, voi väsyttää.

Pidin kesälomaa treeneistä, koska mistään ei vain tullut yhtään mitään. Ennen Ylläksen reissua mietin, että kuolen, jos en kohta saa nukuttua kunnolla. Kovin usein ei treeni jää kesken, mutta silloin jäi. Istuin jättärin parkkipailla asfaltilla ja mietin että v***u tässä ei ole mitään järkeä. Kaikki ärsytti. Silloin kun ennen treeniä, treenin aikana ja treenin jälkeen edelleen ärsyttää, täytyy pitää taukoa. Talvella koetut kriisit treenaamisen järkevyydestä kyselivät jälleen, että mitäs kuvittelet nyt tekeväsi.

Ja sitten en tehnyt mitään. Ehkä kerran viikossa kävin tekemässä jonkun aivot narikkaan swimruntreenin muiden peesissä. Työmatkat hoitui pyöräillen. En ajatellut ajan kulumista. Koko ajan oli jotain muuta tekemistä. Heinä-elokuun vaihteessa havahduin siihen, että olin tehnyt kokonaisen treeniviikon. Ihan huomaamatta. Pahaltahan se siinä vaiheessa tuntui. Mutta nyt se oli ”hyvää pahaa oloa”. 

Blogin luonnoksistakin löytyy näköjään kolme hyvin aloitettua, mutta ei koskaan lopetettua postausta Ylläkseltä. Se kuvaa aika hyvin viime aikojen touhuja. Vähän sinnepäin, ei sitten kuitenkaan ja ihan sama. Reissua on pukannut siihen tahtiin ettei ole edes ehtinyt ajatella omaa treeniä.

Nyt on kuitenkin näkynyt valonpilkahduksia. Ensimmäinen oli tuo havahtuminen kokonaiseen treeniviikkoon. Toinen tuli Itävallan työreissulla, kun ihan bingolla valitsin lähes tuntemattomasta maasta tosi onnistuneen välipäivän polkujuoksukohteen. En tosin tiedä voiko siinä maassa tehdä huonoja valintoja näiden kanssa? Ensi kesän kisareissujen suunnitteleminen piristi mielialaa heti ja samoin teki postista saapunut uusi märkäpuku. Kyllä materiaalistakin saa iloita.

Tänään riemua tuo se, että pääsen mahdollisesti aikamoisessa kelissä rymyämään Espoon Chamonixiin, nimittäin Solvallan laskettelurinteeseen, sauvojen kanssa. Reissu tulee olemaan samalla jäähyväisreissu neljävuotiaille Irockeilleni. You were the best!

torstai 14. kesäkuuta 2018

Nousukausi

Nousukausi sen kun jatkuu, eikä loppua näy. Tuo maaginen 2000 nousumetrin raja yhdellä reissulla antaa vielä odottaa itseään. Viime viikolle oli ihan absurdit suunnitelmat treenien suhteen. Luulin että Leimaus-leirin duunien ohessa saan kasaan mittavat määrät liikuntaa, mutta ei. Lopulta olin kuitenkin niin finaalissa aina iltaisin, että en tehnyt kerta kaikkiaan mitään, mitä ei ollut pakko. Leirillä tuli kuitenkin paljon leppoisaa maleksimista paikasta toiseen ja se teki varmasti ihan hyvää. Kolme treeniä viikkoon kuitenkin mahtui ja ne olivat kaikki (yllätys yllätys) mäkitreenejä. Yhteensä nousumetrejä kertyi 4350 ja aikaa siihen sai tuherrettua 9h 10min. Halvat, mutta aikaa vievät ovat huvit. Niin ja leiriä edeltäneeltä loppuviikolta plakkariin tarttui vielä 1428 nousumetriä.
Tähän mennessä on siis todellisuudessa noustu 14 819 metriä ja uusimmat valloitukset ovat Länsi-Sahara (463), Yhdysvaltain Neitsytsaaret (474), Uruguay (514), Brittiläiset Neitsytsaaret (521), Luxemburg (560), Senegal (581), Mansaari (621), Cookinsaaret (652), Benin (658) ja Mayotte (660). Näistä kaikista vuorista nousumetrejä yhteensä 14 493.

Naisten vertikaalinen 24h ME on muuten tällä hetkellä 15 440 metriä. Näihin sfääreihin on vielä aika pitkä matka, kun itse on hikisesti saanut melkein saman määrän kasaan kahdessa kuukaudessa. ME:n määrä tarkoittaa 643 nousumetriä tunnissa ja se on aivan jäätävää tahtia se. Ainakin 24 tunnin ajan. Jos oikein pinnistäisi, niin itse saattaisi pystyä samaan tahtiin yhden tunnin ajan.
Niin ja varokaa fasaaneja! Yhdellä kärttyisällä äiti-fasaanilla ainakin paloi hihat kun moneen kertaan rymistelin heidän kotinsa ohi ennen kuin tajusin että siellä oli myös vauva-fasaaneja.

keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Jättärilove

Kyllä ihminen saa ihmeellisistä asioista sisältöä elämäänsä. Minun viha-rakkaus-suhde treenaamiseen aiheuttaa sitä, että välillä on kiva tehdä vaikka kuinka paljon erilaisia juttuja, joskus tekee mieli treenata yhtä tavoitetta kohti ja siitä sitten tuleekin joskus täydellinen ähky, eikä treeni voisi vähempää kiinnostaa.
Just nyt parasta ikinä on kiivetä mäkeä ylös. Tätä tosin on ollut havaittavissa jo pitkin talvea, mutta silloin sitä sentään tuli tehtyä upeiden maisemien keskellä. Nyt kiipeän ihan omaksi iloksi Malminkartanon jättärillä, jota henkilökohtaisesti parjasin pitkin talvea.
Tästä onkin muodostunut jonkinlainen vuorienvalloitusoperaatio ja huhtikuun alusta lähtien (kun innostuin vaihteeksi merkkaamaan tehtyjä treenejä ylös) olen kiivennyt kotimaan kamaralla seuraaville eri maiden korkeimmille kohdille.

Malediivit (2), Tuvalu (5), Tokelau (5), Kookossaaret (5), Marshallinsaaret (10), Caymansaaret (43), Turks- ja Caicossaaret (49), Gambia (53), Bahama (63), Anguilla (65), Niue (68), Nauru (71), Vatikaanivaltio (76), Bermuda (76), Kiribati (81), Quatar (103), Gaza (105), Guernsey (114), Bahrain (122), Jersey (143), Monaco (163), Singapore (166), Tanska (171), Macao (172), Aruba (188), Saint Pierre ja Miquelon (240), Palau (242), Malta (253), Saint-Barthélemy (286), Liettua (294), Guinea-Bissau (300), Kuwait (306), Latvia (312), Viro (318), Norfolkinsaari (319), Alankomaat (322), Barbados (336), Valko-Venäjä (346), Pitcairn (347), Joulusaari (361), Antigua ja Barbuda (402) Guam (406), Saint-Martin (424), Gibraltar (426) ja Moldova (430).

Näistä muodostuu nousumetrejä 8789 ja todellisia nousumetrejä on takana noin 9040.
Tavoitteena on kiivetä kaikkien maiden (ja kaikenlaisten siirtomaiden) korkeimmille kohdille, ilman että oikeasti kiipeää. Tosin joillekin kyllä olisi kiva kiivetä ihan oikeastikin.

Ensi kerralle tavoitteena on huiputtaa seuraavien paikkojen korkeimmat kohdat:
Länsi-Sahara (463) ja Yhdysvaltain Neitsytsaaret (474), Uruguay (514) ja Brittiläiset Neitsytsaaret (521). Eli yhteensä tavoitteena on 1927 nousumetriä. Se kaiketi tarkoittaa jättärillä 29 nousukertaa ja jos aikaisempi ylijäämä otetaan huomioon, niin ehkä vähän vähemmän.

Tästä eteenpäin, kun kaikki alle viidensadan kääpiöt on valloitettu, huiputustahti on hidastuva, samalla kun yksittäiset huiput nousevat yhä korkeammalle.
Pientä pohdintaa aiheuttaa maailman korkein vuori Mount Everest, joka on merkattu sekä Nepalin että Kiinan korkeimmaksi kohdaksi. Riittääkö siis että sen valloittaa kerran vai pitääkö kunnioittaa molempia maita erillisillä kerroilla? Onneksi tätä ehtii miettimään vielä kohtalaisen pitkään.

Maailman kolmanneksi korkein vuori, Intialainen Kangchenjunga puolestaan kerää minun säälipisteet. Mietipä omalle kohdalle että olisit maailman kolmanneksi korkein vuori, eikä kukaan tietäisi nimeäsi. Vai oletko itse kuullut Kangchenjungasta tätä ennen? Epäilen.

maanantai 28. toukokuuta 2018

Sosiaalisen median vaikutus harjoituksen kestoon

Minkä verran treenaisimmekaan ilman somea? Juoksisiko keskivertoihminen yhtään lenkkiä jos kukaan ei koskaan olisi keksinyt häshtägejä: #juoksu #running #löpning #instarunners #trailrun #swimrun #runrun #cycling #training #lovemylife #traineatsleeprepeat #trilife4eva #nopainnogain ja #awesome ? Treenaako nykyihminen somen vuoksi vai somettaako treenin vuoksi. Ohjaavatko harjoituksen aikaset ajatukset somettamisesta harjoituksen kulkua ja mihin suuntaan? Kuinka on mahdollista saada tehtyä edes yhtä harjoitusta jos kamera on koko ajan esillä?

Työn tavoite tarkoitus ja tehtävät

Tämän työn tarkoituksena oli selvittää millä tavoin sosiaalinen media vaikuttaa harjoitteluumme. Tavoitteena oli saada lisätietoa aiheesta ”treenaako ihminen rakkaudesta lajiin vai sosiaalisen median paineen alla”.

Tutkimustehtävänä oli selvittää sosiaalisen median vaikutusta yhden harjoituksen kulkuun sekä arvioida saako urheilija tehtyä harjoituksen somen avulla vai siitä huolimatta.

Menetelmälliset ratkaisut

Tutkimus on empiirinen, täysin puolueellinen ja perustuu ainoastaan yhden ihmisen henkilökohtaiseen kokemukseen. Tutkimusmenetelmänä käytettiin suunnitellussa harjoituksessa pysymisen seurantaa sosiaalisen median paineen alla yhden harjoituksen aikana. Mittareina käytettiin päähän muodostuneiden ajatusten suhdetta harjoituksen lopulliseen muotoon, kameraan tallentuneiden harjoituksen aikaisten kuvien määrää sekä harjoituksen aikana tapahtuneen sometuksen todellisuuspohjaan perustumista. Aineisto ristiintaulukoitiin ja –naulittiin.

Tulokset
hypoteesi
Sosiaalisella medialla on vaikutus harjoituksen lopulliseen muotoon. Hyväksynnän hakeminen positiivisten kommenttien, ihailun ja tykkäysten toivossa aiheuttaa harjoituksen pitenemistä. Tutkimustapauksessa 30 kilometrin polkujuoksusta muodostui 42,2 kilometrin tasamaalenkki. Perusteluiksi muutokselle selvisi kilometrien helpompi kerääminen, sekä maratonin juoksemisesta odotettu ylistys sosiaalisessa mediassa. Kuitenkaan urheilijan oma ajatusmaailma ja toiveet kommenttien luonteen suhteen eivät olleet realistisia.

Urheilijan omat harjoituksen aikaiset ajatukset harjoituksen jälkeisestä sometuksesta olivat esimerkiksi seuraavan laatuisia:

”Kyllä sileällä juokseminen tuntuu hävyttömän helpolta kaiken puskissa pyörimisen ja mäkien könyämisen jälkeen #vedinmaran” –Instagram 

”Vedin sit oman rantamaratonin” (merenrannalla otetulla juoksukuvalla varustettuna.) -Instagram 

”En keksinyt parempaakaan tekemistä niin vedin maratonin” -Instagram 

Vaikka somettamisen aktiivinen miettiminen vaikuttaa harjoitukseen sen aikana, se ei kuitenkaan vielä tarkoita että siitä syntyisi tekoja sosiaalisen median osalta. Tutkimuksessa tarkastellun harjoituksen jälkeen kamerasta löytyi nolla harjoituksenaikaista kuvaa, joista nolla päätyi someen. Koska kuitenkin ”vähän on nyt pakko lesottaa”, päätyi insta-storiesin puolelle kuva kellon näytöstä harjoituksen jälkeen sekä teksti ”……” 1).

Urheilijan hakemaa mainetta, ylistystä ja gloriaa ei myöskään virrannut muilta saaduista palautteista, vaan keskivertokommentti vastauksena sometukseen oli:

”Pöslö”
”Ei saakeli”
”V***u oot sekasin”

Pohdinta

Pelkästään somettamisen miettiminen lisäsi harjoituksen pituutta yli 1/3 alkuperäisestä suunnitelmasta. On kuitenkin huomioitava, että mikäli suunniteltuun somettamiseen olisi myös käytetty sen vaatima aika, se olisi mahdollisesti ollut pois treenistä, jolloin syytä somettamiselle (sen alkuperäisessä tarkoituksessa) ei lopulta olisikaan. Vaikka sosiaalisella medialla on suuri vaikutus harjoituksen lopulliseen lopputulemaan, tutkimusryhmää hämmensi miten vähän ajatuksista lopulta päätyi teoiksi asti.

Aihe vaatiikin jatkotutkimusta joka käsittelee aiheita ”miksi mietimme enemmän kuin teemme?”, ”määritteleekö tykkäyksien määrä treenin onnistumisen?”, ”miksi ketään kiinnostaisi?” sekä ”ketään ei kyllä varmasti kiinnosta”.

1) Tekstiä ei ole tiedossa, koska insta-tarina katosi ennen tämän tekstin kirjoittamista