EI TARTTE AUTTAA!!

Kuinka kauan kannattaa hakata päätä seinään?

No ehkä kaksi viikkoa. Muutama tunti kerrallaan.

Sen jälkeen kannattaa mennä katsomaan seuraava video, todeta että on yrittänyt hoitaa koko homman ihan päin pebaa, nöyrtyä, ottaa oppia ja vaihtaa rengas. Ei se sen vaikeampaa ole.

Ehkä jopa saatan alkaa uskomaan siihen legendaan nimeltä renkaanvaihto minuutissa. Ehkä.

FAIL!

Fail, fail, fail.

Maanantaista ei tullut sellaista koko päivän kestävää riemuvoittoa kuin kaavailin. Ensimmäinen failure ei suinkaan ollut se, ettenkö olisi onnistunut kasvattamaan 30minuutin uintitestissä matkaa, vaan se, etten edes päässyt altaaseen asti. Itsestä riippumattomista logistisista syistä johtuen paluumatka Jakomäestä Otaniemeen osoittautui mahdottomaksi sallitun ajan puitteissa, joten priorisoin pikkujoulusuunnistuksen voiton numero unoksi. Vaan kuinkas kävikään. Ohjeiden tulkintani oli ratkaisevan aavistuksen puutteellista, mistä johtuen otin karvaan yhden sekunnin tappion. YHDEN! Onneksi vanhoilla meriiteillä oli vielä painoarvoa ja muinoin kesäpäivien ainoana virallisten mestaruuskisojen naisosanottajana sain balsamia haavoille.

Oli kisakynnet ja kaikki. Ei auttanut. Näköjään myös pikkujoulusuunnistuksessa ratkaisee päivän kunto, eikä varustelu.

Mutta kaikkien pettymysten äiti, leuanvetopettymys, tapahtui tiistaina. Menin, vedin ja itkin. Yksi ja puoli. Vaadin uusintatestausta jonka suoritan huomenna sisäolosuhteissa. Kolme olisi ihan överihyvä tulos, mutta alle kahta en voi mitenkään hyväksyä.

Varokaa lapsia

Tällä viikolla olen onnistunut ajoittain suorastaan hirmutekoihin. Enimmäkseen positiivisiin sellaisiin. Torstai oli varsinainen tehopäivä: oli aamujuoksut Pirkkolaan uimaan ja takaisin, oli pyöräilyä, oli osteopatiaa, oli koulua, oli piirakan leipomista, oli Hobittia ja oli Egotripin keikkaa. Perjantaina oli leuanvetoa, Turussa asiointia ja untipoppoon pikkujoulua. Lauantaina oli joulupukin asioilla käymistä, mutta valitettavasti tämä kahden päivän kaamea tahti on tainnut olla liikaa ja ottanut veronsa tuolta aivo-osastolta. Lähellä oli nimittäin että olisin saanut vielä vähintäänkin kidnappaussyytteen. Joskus, esimerkiksi ulkoiluvarustekaupassa, voi nimittäin olla vaikeaa havaita onko rattaissa makaava lapsi aito vai ei. Silloin ei kuitenkaan kannata mennä tarttumaan kiinni lapsen lahkeeseen ja ruveta hypistelemään kivaa ja mukavan näköistä lahkeellista makuupussia:

Nyt alkaa olla lepoviikko lepäilty (toivottavasti sekä kehon, että aivojen kannalta) ja huominen korkataan vihdoin sillä 30minuutin testiuinnilla ja jatketaan pikkujoulusuunnistusten merkeissä. Viimevuotinen jaettu ykkössija ei saa ainakaan muuttua himmeämmäksi. Myös uusi leuanvetotesti tulossa. Jännitys tiivistyy, joko pääsen aloittamaan virallisen  kuuden viikon ohjelman??

Figure 8

Se oli Mirva taas... Ja kahdeksan on numero, jota olen juuri tuijottanut spinning-tunnin verran. Henkilökohtainen missioni todellisuuden välttelemiseksi oli tuijottaa yhteen pisteeseen ja pyörittää minkä kintuista lähtee. Meditatiivisin ajoasento oli painaa pää alas ja tuijottaa satulaputken säätönumeroita pyllyn alla. Ykkönen oli vähän liian korkealla ja yhdeksän ei enää näkynyt kokonaisuudessaan, joten jouduin tyytymään kasiin. Kahdeksan on ihan hyvä.

It's working!!!

Operaatio leuanvedon tavoite 1/20 saavutettu. Vedin siis juuri äsken leuan. Hyvä minä!!! Kaksi ensimmäistä treeniä muodostui ainoastaan negatiivisista leuoista mutta tänään ohjelmaan kuului neljä miinusmerkkistä ja yksi ehta leuka. Ensin vähän jänskätti kun salilla oli muitakin. Sitten päätin että perskeles, minähän vedän sen leuan. Onneksi naapuripisteellä oli joku kaveri tekemässä omaa ähinätreeniään ja sain hyvät psyykkaukset hänen ärjymisistä. Ja yhteisvoimin teimme tehtävämme: hän nosti järkälemäiset limput ilmaan ja itse nostin itseni.

Kakkosviikolla treenit senkun kovenee. Katotaan pysyykö tyttö kyydissä. Onneksi Gandhi kuitenkin tsemppaa sivuilla -1viikkolaisia ja kertoo että "He that would have the fruit must climb the tree" Hyvä Gandhi. Eikun hedelmiä poimimaan.

Puli,puli, uintikilometrejä tuli

Leuanvetotalkoot alkakoon. Ensimmäinen treeni muodostui viidestä negatiivisesta leuasta. Ja seuraavan päivän tiloista päätellen salitreeni kokonaisuudessaan osui oikeisiin paikkoihin. Onneksi palautusruokailusta huolehti Cafe Engelin aamupala ja henkisestä tasapainosta hyvä seura.

Viime viikolla on kuulunut kummia myös uintirintamalla oman henkilökohtaisen viikkokilometriennätyksen merkeissä. 7,7 on tuo hämmentävä luku ja neljä kertaa täytyi altaassa piipahtaa jotta sen sai kasaan. Jos käsivedot alkaakin olla vähän siellä suunnalla missä pitääkin, potkut ovat täysin hunningolla. En käsitä mitä sillä osastolla tapahtuu tai on tapahtumatta. Taitaa olla tämän viikon tavoitteena muistella peräpään merkitystä.

Myös lajien välinen kolminkappailu näyttää vaihtaneen tilannetta. Uinti on ottanut pienen irtioton pyöräilyltä parhaiten sujuvan lajin mittelössä. Tuli todennettua ihan henkilökohtaisesti eilen spinning-tunnilla. Jos ei pyöri niin ei pyöri. Sivusilmällä vakoilin naapurien toimintaa ja tempo oli kieltämättä aika paljon rivakampaa kuin oma. No osasyynä varmaan se, että itse en ole vieläkään saanut hankittua spinningkenkiä ja remmien kanssa polkeminen ei ole ihan sieltä autenttisimmasta päästä. No kuitenkin hapotus oli sitä luokkaa ettei paljon pahemmin olisi asiat voineet olla. Tälle talvikaudelle on kuitenkin suunnitelmissa panostaa erityisesti uintiin ja juoksuun. Kevään korvilla ottaa sitten enemmän pyörää mukaan. Yksi tehopyöräily viikkoon on tällä hetkellä ihan maksimi jos haluaa kyetä tekemään jotain muutakin treeniä. On se Mirva sen verran masokisti ohjaaja.

Kahden viikon päästä paljastuu onko uintikunnossa todellisuudessa tapahtunut edistystä vai elänkö itsepetoksessa, on nimittäin aika tehdä 30minuutin testiuinti. Alkutestissä kauhoin 1500m. Parempi ois pistää paremmaksi.

Projektikuulumiset

Tänään kokeilin salilla mitä kuuluu projekti leuanvedolle. No hyväähän sille kuuluu. Yhtään leukaa ei tosin mennyt, mutta puolenvälin paremmalle puolelle päästiin jo. Tästä intoutueena opiskelin tänään hieman leuanvetoasiaa. The twenty pull-ups challenge (sukua 100 push upsille) lupaa että kuuden viikon ahkeran treenaamisen jälkeen teen 20 leukaa. Alkutestinä oli vetää niin monta kuin menee. 0,6leukaa, oli oma tulokseni. Jos olisin saanut vähintään kolme, olisin saanut aloittaa ohjelman. Nyt joudun aloittamaan viikosta -2. Eli 6+2 viikkoa ja meikä vetää 20 leukaa. Ohjelman toteutus alkaa perjantaina ja tammikuun lopulla keräillään hedelmät.

Spagaattia en just nyt uskalla kokeilla koska eilen vähän säbäilin poikain kanssa ja tuli tehtyä yksi komea Uhotoisen ilmaveivi: kompastuin varmaan ihan omiin jalkoihin ja heitin koko komeuden vasemmalle kankulle. Jotenkin tuo oikea jalkateräkin otti vähän itteensä siinä yhden naisen showssa ja kaiken kaikkiaan on aika jäykkää toimintaa tällä hetkellä.

Uimaan sentään selvisin. Piti mennä jo aamulla, mutta sosiaalisen paineen puuttuessa, jäin nukkumaan. Mutta mitä vielä! Samalle radalle julkesi tulla muita uimareita!! Aamuvuoroilla Pirkkolassa on tottunut ehkä hieman liian hyvään kun olin jo täysin unohtanut ne verenpaineen kohoamista aiheuttavat uintitilanteet. Itsehän olen täydellinen. Mutta oikeasti, ei sinne radan päähän jäädä mitään kokousta pitämään. Siellä uidaan ja jos ei uida niin mennään jonnekin muualle. Tiedä sitten johtuiko kiukusta vai mistä, mutta käsivedot oli aika ärhäköitä. Ehkä tässä tosiaan alkaa vähitellen tajuamaan jotain uinnista.

Jännän äärellä

Mutta ei siitä sen enempää toistaiseksi.

Mutta sitäkin enemmän siitä, että merkkipäiviä on vietetty harjoittelutuntien kanssa. Entinen treenituntiennätys vuodessa meni ja paukkui rikki jo marraskuun alkupuoliskolla. Vanha ennätys 313h 5min väistyi vallan kahvasta ja tänään harjoituspäiväkirja kertoo tehokkaita työtunteja kerääntyneen 324h 51min. Onnea minä.

Uintimäärätkin on hyvin positiivisessa suunnassa; vuonna 2010 harjoituspäiväkirja kertoo minun uineen peräti kaksi (2) kertaa, ja kestoa tälle operaatiolle on kertynyt mukamas 1,5h. Enpä taida uskoa. Vuosi 2011 sen sijaan vaikuttaa luotettavammalta neljällä uintikerralla, 0,5km uintimatkalla sekä 55 minuutin uintiajalla. Vuonna 2012 on tapahtunut lievää parannusta ja uintikilometrit olivat 62,5. Tälle vuodelle laitan tavoitteeksi sadan kilometrin rajapyykin. Tästä olin ensin aivan haltioissani, kunnes karu totuus paljasti itsensä ja kertoi minulle että toiset uivat sen satasen viikossa.

Tänään yritin tehdä pitkän lenkin pyörällä ulkona, mutta hypotermiahan siitä tuli. Ennen kuin jäädyin, muistin kuitenkin että jokainen itseään kunnioittava blogisti ottaa aina kesken treenin paljon kuvia jotka näyttää ihan samalta kuin ne edellisetkin.

Mutta ihan oikeasti, treenit on menneet hyvin ja olen jopa muutamina aamuina raahautunut seitsemäksi Pirkkolan uintivuorolle. Spinning-ura on aloitettu ja kuntopiirissä ollaan edetty 7minuutin lankkuun.

Lihattoman lokakuun ruokavinkki

Tee kasvissosekeittoa, sekoita joukkoon vimmatusti ranskankermaa ja roiski keittoa reilusti koko kädelle. Laita pakastepussillinen marjoja jäähdyttämään palovammoja. Syö sosekeitto ja jälkkäriksi sulaneet marjat.

"kisaraportti"

Hyvin on ollut hiljaista tällä rintamalla. Nyt voisin kirjoittaa suunnistuskisaraportin 25mannasta Ruotsinmaalta, mutta koska paikallinen tulosjärjestelmä ei ole vielä onnistunut kertomaan osuusaikoja tai sijoituksia, on vähän paha mennä sanomaan mitään järkevää. Ilman tuloksia voin sanoa että omalta osalta se meni niin putkeen kuin oli sillä hetkellä mahdollista. Pyöräilyt jäi ennen kisaa pois kuvioista ja muutamat hirveän ihanat vetotreenit tuli korvaamaan. Täytyy kyllä todeta että siinä saattaa olla toimiva resepti juoksuvauhdin kasvattamiseksi: jos haluaa juosta kovempaa, pitää juosta kovempaa. Osteopatiat päälle ja kyllä kulki. Verrattuna ainakin kauden aikaisempiin juoksuyrityksiin. Jos tulokset joskus tulevat, voin olla eri mieltä.

Loppuverryttelyt 04:00 asti laivan discossa, 07:00 Turun satamassa, 9:30 Lohjalla pizzalla ja 12:30 Myllypurossa juoksutekniikkaa ohjaamassa. Mannan mäkiosuuksilla tuli kuitenkin vielä pikkaisen takkiin, joten intouduin itsekin rykäisemään muutaman kunnon mäkivedon. Loppupäivä menikin sitten enempi vaakatasossa elpyessä.

Maanantainen uinti meni vielä vähän sekavissa tiloissa, mutta muutaman aika onnistuneen volttikäännöksen sain aikaiseksi ja tietenkin enemmän kuin muutaman vähän vähemmän onnistunueen.

Syksyn kehityskeskustelut, mallia "ens kaudella...", alkaa olla ajankohtaiset. Ja pitäähän sitä elämässä jotain tavoitteita olla. Opinnäytetyön valmistumisen ohella päädyin seuraaviin:

Tavoite 1: vedä leuka

Tavoite 2: tee spagaatti ilman revähdystä

Tavoite 3: seiso käsillä ilman seinän tukea ja ilman murtumia

Tämän hetken tilanne:

Tavoite 1: ei pysty

Tavoite 2: ei mene

Tavoite 3: videotodiste, jota ei enää ole

Lihatonta lokakuuta

Juoksutekniikkaa+puolimatka=rankka päivä

Juoksutekniikkatreenit tuli ilmeisesti vedettyä sen verran kunnialla, että sain jatkopestin joka sunnuntaiksi. Mukavaa hommaa vaikka eka tunti olikin vähän jännitävä. Tosi hyvää treeniä itsellekin kun täytyy oikeasti miettiä miksi ja miten niitä asioita tehtiinkään. Aika paljon on tullut aikoinaan yritettyä treenata juoksutekniikkaa, mutta silläkin uhalla että kuulostan omahyväiseltä, täytyy sanoa että parhaiten ne jutut menee jakeluun kun joutuu oikeasti miettimään miksi mitäkin tehdään ja perustelemaan sen jollekin toiselle. Ennen treenit on menneet siltä pohjalta että joku huusi "pakarajuoksua!" ja sitten potkittiin kantapäitä peppuun. En vieläkään tiedä oliko kenelläkään mitään aavistusta miksi me potkittiin kantapäitä takapuoleen. Yritän nyt parhaani mukaan perustella itselleni ja ohjattaville mitä ollaan tekemässä ja miksi. Huomattavasti mielekkäämpää.

Äsken starttasin Las Vegasin puolimatkan MM-kisojen kotikatsomon. Siellä ne nyt kiitää. Meidän katsomossa kannatetaan huikeaa Bree Weetä. You go girl!!!

Busted!

Kiinni jäin. Bloginpitäjän tulee olla varuillaan mitä internetin ikuiseen maailmaan sylkee. Esimerkiksi osteopaatit voivat olla hyvinkin taitavia löytämään blogisi ja erityisesti sen tekstin jossa mainitset menneesi lenkille koska sitä ei erikseen kielletty. Onneksi hätä ei ollut tämän näköinen (niin siis minkä näköinen?) ja oletan saaneeni synninpäästön jos se nyt alkujaankaan oli synti. Kysyin vielä erityisluvan illan kuntopiiriin ja sekin myönnettiin.

Tänään se siis alkoi. HelTrin pahamaineinen kuntopiiri. Luojan lykky, että olen nyt vähän satsannut lihaskuntopuoleenkin. Selvisin ekasta pidosta (3:30) kunnialla. Näissähän ei onneksi yritetä möllöttää koko aikaa paikallaan vaan väännytään ja käännytään kaikenlaiselle mutkalle. Kuntopiirikauden avaus oli ihan sopivan rankka, vähän totuttelua mitä tuleman pitää. Ja voin luvata, että hätää tullan kärsimään. Saimme nimittäin "pienen" sneak peekin tulevasta keskivartalotreenistä. Se lupaili PAHAA. Vatsalihakset tulevat huutamaan hoosiannaa. Mutta sehän sopii.

Sain myös pienen pestin sunnuntaille juoksutekniikkatreenien ohjaajan muodossa. Älkää sitten tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon. Täytynee ottaa uusi ajattelumalli haltuun: mitä loppusuoraspesialisti tekisi?

(KUVITTELE TÄHÄN LAMPAAN MUOTOON PAISTETTU KANANMUNA. 

SELLAISEN TEKISI LOPPUSUORASPESIALISTI)

Nyt taitaa olla aika mennä nukkumaan.

Vaikka tekee kipeää...

...niin haittaa.

Tässä on tullut väännettyä näillä samoilla lajeilla oman onnen nojassa nyt koko vuosi ja sen kyllä huomaa. Joka syksyinen kärsimysnäytelmä on alkanut, kun ohjelmistoon tulee uutta äksöniä. Nyt on kyllä vedetty huolella överiksi tämä uusien lajien sisäänajo.

1. Kreisibailausta tanssilattialla
2. Balettia
3. Joogaa
4. SUPpailua
5. Korkokengillä kävelyä
6. Keilausta
7. Ohjattujen uintitreenien aloitus (ei siis mitään omatoimista lillumista)
8. Sählyä

Ja tämä kaikki toteutettu viiden päivän sisään. Päätin vielä maksimoida olotilan ja tein salitreenin kaupan päälle. Kaikki tai ei mitään. Onneksi osteopaatti kuuli hätähuutoni ja perjantaina pelastaa sen, mikä pelastettavissa on. Tänään salilla tapahtui kummia, kun tein elämäni ensimmäisen maven. Uskokaa tai älkää. Kotona googlailin vähän ohjeita joten ei se ehkä ihan kaikkien sääntöjen mukaan mennyt, mutta sen verran lähelle kuitenkin että uskallan nyt sanoa, että uusi mave-ennätykseni on 22 kiloa. Jostain syystä olen aina ajatellut että mavet on isojen tyttöjen juttuja ja jotain ylitsepääsemättömän haasteellista sekä noloa jos niitä yritän tehdä. Ei ollut. Ainakaan 22 kilolla. Tai ehkä juuri se oli noloa. Sählykauden avaus sen sijaan, se oli ylitsepääsemättömän haasteellista ja ehkä myös noloa. Ensimmäisistä juoksuaskelista lähtien sykkeet tapissa ja sydänkohtauksen välitön vaara. Kivaa oli, ainakin nyt kun sählyjumit ei ole vielä tulleet ottamaan osaa yhteisjumeiluun. Huomenna sitten.

Mavettamisen lisäksi opettelin toisen tärkeän kansalaistaidon, mangon asettelun. Meinasin saada päivän toisen sydäninfarktin kaupassa käydessäni. Kaikki ihanat mangot ja ananakset ja melonit ja muut kaverit EURON KILO. Päivän toinen salitreeni tuli kauppakasseja raahatessa. Nyt ei muuta kuin mango kouraan ja kauhulla odottamaan mitä oloja huominen tuo tullessaan.

Ehdinpäs

Eipä tarvinnut kauan miettiä ilmoittautuisiko ensi vuoden Finntriathloniin. Ilmoittautumiset alkoi tänään ja alkuperäinen suunnitelma seurailla tilannetta osoittautui heti toteutuskyvyttömäksi. F5 antoi joka puolen minuutin välisellä painalluksella 5 uutta ilmoittautunutta. Ei auttanut kuin pistää oma nimi joukon jatkoksi. Vuodelle 2014 tiedossa siis ainakin Finntri-revanssia.

Muuten kuviot 2014 ovat vielä auki. Tahko Triathlon kuukauden päästä Joroisista houkuttelisi myös ja taisin jotain mainita jostain täysmatkastakin. Kiirettä pitää.

Jos treenit on tähän asti menneet aika hyvin, niin ensi viikosta lähtien menee vielä hyvemmin. Silloin täräytetään käyntiin Heltrin syysharjoitukset. Olenkin vähän etkoillut ja harjoitellut lankussa pysymistä, ettei tarvitse sitten niin paljon nolostella kun pitopiiskat pääsee kiusaamaan kuntopiirissä.

Puolimatkalle ilmoittautuneita just nyt 666. Ihan komea saldo alle päivässä.

Jassoo

Tämän päivän suunnistuskisoissa kuului yhtäkkiä ihmeellinen ääni, korina oikeastaan. Sitä jatkui radan varrella tasaisin väliajoin ja vähän jännitti että mitähän sieltä on tulossa. Maalisuoraa raahustaessani tajusin mikä tämä mystinen ääni oli ollut: suunnistuskauteni kuolonkorahdus. Näitä luontokappaleita havaitaan useimmiten vasta myöhemmin syksyllä, joten ihmekös tuo etten heti tunnistanut. Jälkikäteen ajatellen merkit oli ihan selviä: huomattavasti lyhentynyt ja madaltunut askel, kartanlukutaidottomuutta josta aiheutunutta sadattelua rastipisteiden läheisyydessä, paljon ohi juoksevia päämäärätietoisen oloisia suunnistajia. Kolmanneksi viimeisen rastin olinpaikkaa pohtiessani mielessä kävi jo lähteä kävelemään kuulutuksen suuntaan ja jättää kyseinen kaveri leikkimään piilosta ihan keskenään. Aivan bingolla kun oljenkorret oli jo käytetty, rasti antautui ja sain kasaan hyväksytyn suorituksen. Maali houkutteli jo aika paljon ja kun työllä ja tuskalla olin paikallistanut vielä toiseksi viimeisen hankalaksi ruvenneen kiven, tapahtui se suuri korahdus. Kaikkien korahduksien äiti, kilpailukuulutus. Toisiksi viimeinen rasti oli väliaikarasti, joka välitti rastillakävijästä tiedon piuhoja pitkin kuuluttamoon. No kuuluttaja päätti avata sanaisen arkkunsa ja kertoi koko korva tarkkana kisaa seuraavalle yleisölle, että lähestymisrastille on tullut D21-sarjan Anu Uhotuinen. UHOTUINEN!!! Nyt helvetti soikoon pää räjähti. Olin aivan infernaalisen kiukkuinen. Joku voi pitää asiaa ehkä hauskana, omasta mielestänikin se on toisinaan ollut lähinnä huvittavaa, mutta kun on noin 18 vuotta kestäneen suunnistusuran aikana ollut joka kesä tasaisin väliajoin jopa omien seuralaisten keskuudessa Uhotuinen, alkaa pikkuhiljaa mittari menemään punaisen puolelle.

Tähänastisen elämäni aikana olen ollut myös esimerkiksi Ohotoinen, Uhtonen, Uhtoinen ja jopa Lihotoinen. Mutta mikään, ei mikään edellä mainituista saa sappinesteitä kuohahtamaan niin kuin Uhotuinen.

Ollaan me vaan hyviä...

...nimittäin kisajärjestäjiä. Tänään ollaan kannustettu 1500 kisaajaa Helsinki City Triathlonissa huikeisiin suorituksiin. Kaikki ansaitsi kannustuksensa, mutta ehdoton hitti oli vanhempi+lapsi-sarja. Täytyy sanoa, että triathlonin tulevaisuus on turvattu. Muutamatkin lapset olivat unohtaneet vanhempansa matkanvarrelle. Sarjan tarkoituksenahan oli se, että myös ne lapset jotka ovat vielä liian nuoria osallistuakseen yksin kisaan, pääsevät mukaan. Huippuhauskaa seurattavaa. Isät ja äidit tarvitsivat paljon enemmän tsemppausta huomatessaan jälkikasvunsa katoavan horisonttiin.

On kyllä mahtavaa, että vaikka kyseessä on laji, johon on mahdollista upottaa ilman mitään vaivannäköä tuhansia euroja, näkee kisassa kaikenlaisia menopelejä sulassa sovussa. Välillä tuntuu että mitä vähemmän kisakalustoon on panostettu, sitä iloisempia triathlonisteja reitillä näkee. Paikalle oli löytänyt jopa Pablon serkkupyörä.

Päivän tärkein kisavaruste oli hyvä mieli ja rento meininki vaikka tosissaan mennäänkin. Oma olo päivän jälkeen oli kaikkensa antanut. On se vaan totta, että kisojen seuraaminen on rankempaa hommaa kuin itse kilpaileminen. Toivottavasti kaikille kilpailijoille jäi hyvät fiilikset päivästä. Itselle ainakin jäi, vaikka nyt oma olo muistuttaa lähinnä mallinuken kohtaloa:

Kolmetuhatta

Pieni päivä ihmiskunnalle, suuri minulle. Vaikka olen viime vuosina jollain tasolla oppinut nauttimaan kovemmista harjoituksista vaikka vetotreenien muodossa, ei testijuoksut vielä lämmitä sydäntä. Niihin tuleekin lähdettyä hetken mielijohteesta ja pienen painostuksen alaisena. Tälläkin kertaa tuli viikonloppuna sovittua testitreffit, ja kuka siitä nyt enää kehtaa luistaa? Lokaationa toimi Eläintarhan kenttä ja virallinen tapahtuma oli ratatestit suunnistuksen aluevalmennusryhävalintoja varten. Ei sillä että olisin yrittämässä valmennusryhmään, olen vain hakemassa vähän kiriapua. Edellinen 3000 testi on alkuvuodelta ja se sujui aikaan 11'51''. Silloin olin tosi tyytyväinen saavutettuun aikaan. Tälläkin kertaa olisin ollut. Juoksu- ja erityisesti vetotreenien vähyydestä johtuen tiedossa oli tuskainen rypistys ja mahdollisesti hieman masentelua maalilinjan ylityttyä. Olen toki aloitellut taas panostamista juoksuun ja alla on komiat kaksi 4x3' vetotreeniä. Ei ehkä ihan optimivalmistautumista mitään ennätysjuoksuja ajatellen. Jos ei muuta niin ainakin tiedossa olisi hyvä treeni ja aika jota voi sitten lähteä parantamaan kun saadaan taas juoksujalka liikkeelle.
Ja niinhän siinä aina käy kun lyhyellä oppimäärällä lähtee pätemään. Oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mutta matkaan oltiin lisätty 2 kilometriä. Alkuverkka tuntui isosti pahalta. Kahta hyvin pyöräiltyä puupökkelöä ei ole kiva ruveta raahaamaan perässä viittätonnia. Jälleen kerran, itsepähän olen lajivalintani tehnyt ja näillä on mentävä. Ihmeellisesti taas paukusta jalat tuntui paljon paremmilta kuin verkatessa. Sama fiilis kuin kisoissa, vaikka ennen starttia olisi kuinka hapottanut ja meno ollut hyytynyttä, kisamoodilla on joku ihme vaikutus kropan sietokykyyn. 5000 ratatestiä ei ole tullut tehtyä varmaan ikinä, joten vauhtia oli taas vähä vaikeaa lähteä arpomaan. Mitään kierrosaikoja en jaksanut yrittääkään seurata, otin vain sopivan peesin, jonka tiesin olevan hieman itseäni nopeampi ja koitin rimpuilla perässä. No en ehkä rimpuilla, koska taktiikkana on nyt joka lajissa mennä sellaisia vauhteja että tekniikka säilyy. Loppukirissä voi sitten jo revitellä millä tyylillä haluaa. Ihan hyvinhän se lähti sujumaan ja puolenvälin paikkeilla tuntui lievästi jopa hyvältä. Kierrosten laskeminen ei ollut helppoa hommaa kun nopeimman miehet tuli jo toista kertaa ohi eikä taulun kierrokset pitäneet enää paikkaansa omalla kohdalla. Onneksi jokin päättelykyky oli vielä tallella ja uskalsin viritellä pientä loppukiriä. Kello näytti uudeksi 5000m ennätykseksi 21:22. Ei ihan aluevalmennuskamaa, mutta tästäpä innostuneina päätettiin testitreffiseuran kanssa vetäistä viidentonnin testi kerran kuussa Jukolan viestiin asti. Testi vaatii hieman itsekuria koska välimatka testaajien kesken on 17 000 km.

Nyt kun kisakausi alkaa olla taputeltu muutamia suunnistuskisoja lukuunottamatta, ollaan suurten kysymysten äärellä. Nyt kun vielä olosuhteet antavat myöden, panostanko avovesiuintiin? Pyöräilyyn? Juoksuun? Juoksu on kaikella todennäköisyydellä helpointa toteuttaa myös talvella, mutta juuri uudelleen herännyt juoksuinnostus kehottaa tälläkin hetkellä pääni sisällä vetämään lenkkarit jalkoihin. Ehkä valitsen kaikki.

Kuntohuiputus

Alkaa olla meinaan loppusuorakunto kohdillaan. Kova ja periksiantamaton panostus lajiin on saanut jo ihan kansallista huomiota. Tänään oli vuorossa Veikkolassa Lynxin kansallinen suunnistuskisa ja kyllä loppusuoraspesialisteja hemmoteltiin. Veikkolan urheilukentän tartanit ja mondot oli valjastettu hieman päälle 100metrin huikeisiin loppukireihin kannustavaksi baanaksi. Etukäteen tietysti tutustuin viimeisen rastin sijaintiin ja leimasimen suuntaan. Ennen tartanmondolle astumista, piti tehdä pieni aidan kierto, joten oli erityisen tärkeää sovittaa askelmerkit kohdilleen. Tällä kertaa tein Kainuusta poikkeavan valmistautumisen ja pyöräilin 30km kisapaikalle ja yritin myös itse kisassa pätkiä menemään mahdollisimman reippaasti. Viimeistä edeltävä rasti oli ovelasti sijoitettu mäen huipulle aiheuttaen kohtuulisen happohyökkäyksen ennen alamäkeä ja loppusuoraa. Ennen kisaa tarkastin kentällä kellotetun naisten satasen ennätyksen, joka oli 12:20. Loppusuoraa lähestyttäessä jalat alkoi olla kaikkensa antaneet, mutta ainakin yksi uusi vaihde saatiin silmään ja spurtti alkoi. Suoritukseni huomioitiin luonnollisesti kuulutuksessa ja ansaitsi jopa haastattelun. Vaikka epäilys 12 sekunnin alituksesta käväisi mielessä, varmastikin ihan luotettava kisajärjestäjän kello oli pysähtynyt 18 sekuntiin. Näin lyhyellä matkalla se oikeutti naisten pääsarjassa suvereeniin 3sekunnin voittomarginaaliin. Miesten sarjan kärki kiskoi suoran samaan aikaan ja koko kisan tuloksista löysin vain yhden 17sekunnin sivalluksen. Tästä huikeasta kisakunnosta innostuneena menin ja ilmosin itseni 3000 ratatestiin. Pikaisella lyhyenmatikan laskutoimituksella ja tasaisen vauhdin kaavalla kolmeen tonniin tulisi näin ollen kulumaan 7:30. Ei paha.

Elpymiset elvytty

Perjantai sekä uusi treenikausi korkattiin käyntiin harvinaisella aamupyöräilyllä Kuusijärvelle. HelTri järjesti Suunnon porukoille olympiamatkan triathlonkisan ja olin siellä tärkeässä tehtävässä nesteyttämässä urheilijoita. Startti kotoa 6:50 ja perillä tasan tunti myöhemmin = uusi 25km Kuusismatkaennätys.

Ei ollut myöskään kelissä valittamista. Järvi näytti niin houkuttelevalta että pakko on itsekin vielä joku aamu herätä aikaisin ja polkaista paikalle uimaan. Aivan tyyntä ja hirveän nättiä.

On se jännä kun maalta katsottuna toisten uintivauhti näyttää siltä että kevyesti olisin nopeampi. Mutta kun kaveri nousee vedestä ja kellottaa 22minuuttia, olisi sitä omaa rantautumista saanut odotella vielä melkein 10 minuuttia.

Illalla vaihdettiin värikoodia. Yritin tehdä jotain juoksun eteen ja rykäisin huikeat neljä kertaa kolmeminuuttiset vedot. Tosin ensimmäinen jäi kahteen minuuttiin ja se oli kirittäjän syy, koska pakkohan siinä oli yrittää pysyä mukana. En pysynyt, hyydyin. Onnistuin kuitenkin löytämään sisäisen kameleonttini.Valitettavasti kuva ei kerro koko totuutta.

10.8.2013 Kuopio Triathlon

On varmaan aika raapustaa kisaraportti.

Kuopio siis sai tänä vuonna kunnian olla kauden pääkisa ja jollain asteella onnistuin tekemään kisavalmistelut suhtkoht fiksusti. Eka viikko Joroisten tyrimisen jälkeen meni tautia parannellessa. Vaikka en lähtenyt höntyilemään yliaikaisin, ensimmäinen tauon jälkeinen pyörälenkki oli hyvin hapokas pk. Kakkos- ja kolmosviikoilla yritin opetella taas uimaan ja hengittämään ja juoksemaan ja pyöräilemään ja taisin myös tehdä ensimmäisen lihaskuntotreenin kuukauteen. Oonkin vähän ihmetellyt miksei leuat onnistu, ja syys tosiaan saattaa olla siinä ettei lihaskuntotreeniä ole tullut kahteen kuukauteen kuin alle 2h. Nolohkoa. Asiaan tulee muutos. Ja niin myös kirjoituksen aiheeseen, joka on Kuopio, eikä olemattomat jumppailut.

Kuopioon päin lähdettiin Joroisista tutulla kolmen naisen kokoonpanolla: huoltaja, urheilija & Elizabeth. Majoitus oli vanha tuttu überluxus Saaristokaupungissa, joten olosuhteet oli kohdillaan. Illalla yritin availla matkajumeja pienellä sateen siivittämällä iltalenkillä. Sitten vaan pikavisiitti saunaan, ruokaa massuun ja unta palloon. Kisa-aamuna oli yllättävän rento olo. Perinteisesti vähän kauhistutti hetken heti herättyä, mutta muuten päivän jännitykset oli siinä. Urheilija oli itse rauhallisuus siihen asti kunnes kisainfossa ilmoitettiin jotenkin näin: uinnissa kukaan ei jää tyrimään kierrosten välissä olevalle rampille, vaan kaikki sukeltaa pää edellä uudelle kierrokselle. Jaiks. No nyt on aika opetella sekin.

Olin tosiaan ilmoittautunut isojen tyttöjen kanssa samaan sarjaan. Siitäkään huolimatta ei jännittänyt. Uintireittikään ei aiheuttanut samanlaisia kauhun väristyksiä kuin vuosi sitten. Olo oli tosi rento, mikä oli hyvä juttu uintihengityksen kannalta.

Töräys ja naiset hyökkäsi järveen. Tällä kertaa ei todellakaan tarvinnut tapella uintiläänistä kenenkään kanssa: a) meitä oli vähän b) olin jäänyt metrin ennen kuin varsinainen uinti edes alkoi.

Taktiset kuviot uintiin oli muistaa hengittää ja olla höntyilemättä. Se minuutti jonka saattaisin uinnissa voittaa hirveällä rykimisellä, ei olisi niiden kaikkien mahakipujen takia menetettyjen pyöräilyminuuttien arvoinen. Ensimmäinen kierros tuntui hyvältä vaikka kärki (ja muutkin) meni menojaan. Kello kävi ranteessa koko ajan, mutta en missään nimessä uskaltanut vilkaista sitä kesken uinnin. Kellon vilkuilu kesken kisan ei ole mun juttu. Vasta juoksun alussa uskaltauduin vilkaisemaan siinä toivossa että jotain kehitystä oilsi tapahtunut viime vuodesta. No ensimmäinen kierros loppui ja vastassa oli SE ramppi. Pieni kierros sinisellä matolla ja edessä oli sukellus.

En kykene muistamaan mitään itse sukelluksesta. Mutta luotettavan lähteen mukaan se näytti sukellukselta. Lasit ja urheilija eivät kumpikaan hörpänneet vettä ja uinti jatkui pienen sukelluksen aiheuttaman alkuhämmennyksen jälkeen mukavasti. Viimeisen kierrettävän poijun jälkeen annoin itselleni luvan ottaa pienen loppukirin että saatiin vähän happoja käsiin.

Enpä osaa näillä taidoilla uintia hirveästi arvioida. Hyvältä tuntui, en syönyt ilmaa, olin viimeinen mutta edessä meneviä oli kuitenkin näköpiirissä, osasin sukeltaa pää edellä, en heittäytynyt kertaakaan selälleen. Siinäpä ne tärkeimmät. Matkana oli 1,5km ja 31:11 se vaati aikaa. Vaihto meni sutjakkaasti vaikka en vieläkään oikein hallitse kenkien kiinnitystä vauhdissa ja lompsin klossit kilisten pyöräilyosuuden alkuun. Pyörä oli alkuun oletetusti aikamoista happoa. Vastassa oli neljä 10km lenkkiä aika hienoissa maisemissa, jos niitä kerkesi katselemaan.

Erotuksena viime vuoden pyöräilyyn alla oli nyt eri menopeli, sekä huomattavasti enemmän pyöräiltyjä kilometrejä alla. Lukkopolkimistakaan ei ollut haittaa. Vaikka uinnin aikana maha pysyi ihan hyvässä kuosissa, pyöräilyn puolessavälissä alkoi tuntua. Vähän arvelutti heittää geeli naamaan. Koska vaihtoehtona oli vielä arveluttavampi vaihtoehto olla heittämättä geeliä naamaan, söin sen ja toivoin ettei maha suutu enempää. No suuttuihan se ja ilmaisi vastalauseen tilanteelle. Pyöräilyyn se ei vaikuttanut, mutta odotukset juoksun suhteen ei olleet kauhean korkealla. Pyöräilystä jäi muuten tosi hyvät fiilikset, varsinkin kun pääsin juuri karkuun omalle viimeiselle kierrokselle ennen kuin Bomanin Tiina olisi pyyhältänyt ohi. Hyvä minä. Pyörä 1:24.

Vaihtoon ei tuhraantunut turhia. Pyöräilykengät sentään osaan ottaa pois jalasta pyörän päällä. Juoksun ensiaskeleet tuntuivat tosi hyvältä tikkaukselta, mutta äkkiähän se muuttui tosi tahmeaksi hölkäksi. Se oli kyllä tasan odotettavissa, koska erityisesti pyöräily on treenimuotona haukannut ison osan siitä mikä ennen kuului juoksulle. 10km kolmen kierroksen lenkkinä oli kyllä tosi kiva ja lopulta tuntui paljon lyhyemmältä (lisää maratoneja?). Mahassa kivisteli juoksun alusta loppuun. Se söi hieman menohaluja. Juominenkin on olevinaan jotenkin tosi vaikeaa. Kun on tottunut tekemään aikalailla kaikki treenit ennen triathlonharjoittelun aloittamista ilman juomapulloa, on tosi vaikeaa asennoitua siihen että ihmisen on juotava kesken suorituksen. Kaksi kertaa juoksun aikana hörppäsin vettä ja kaadoin loput päälle. Vaikka oma hölkkäily ei vakuuttanut, huoltaja sen sijaan juoksi ja pyöräili vimmatusti. Välillä tuntu että siellä odotettiin joka mutkan takana räikän ja kameran kanssa. Pisteet siitä. Juoksu kesti yhden sekunnin kauemmin kuin vuosi sitten. Varsinaisen juoksutreenin määrään nähden täytyy olla iloinen että pysyi edes samoissa luvuissa kuin vuosi sitten, jolloin kuitenkin tuntui siltä, että juoksu kulki. Juoksu 47:42.

Kuvamateriaalia on paljon ja täytyy kyllä sanoa, että kisailmettä pitää vähän hioa. Ei mennä tarpeeksi lujaa jos koko ajan hymyilyttää. Eikä kilpakumppaneitakaan pelota. Huikeat määrät treenimotivaatiota tuli taas kerättyä. Ja mediakokemusta. Ainakin onnistuin lyöttäytymään oikeaan paikkaan urheiluruutukuvaajan läheisyyteen. Kuopio oli kisakaupunkina tänäkin vuonna huikea ja kannustusta riitti. Kiitos.

Loppusijoitus naisten yleisessä sarjassa oli 7/9 ja ero kärkeen 28min. (Tuloksia täällä) Viime vuoden kokonaisajasta irtosi suunnilleen 17 minuutin siivu. Tällä kehityskaarella ollaan ihan hyvää vauhtia Rion kisoissa. Eikä Tiinan tarvii olla huolissaan. Täältä tullaan tappelemaan niistä kärkisijoista.

Köhisten kohti Kuopiota

Paluumatkalla Joroisista ajatukset alkoi jo siirtymään Kuopioon, joka näin ollen sai kauden pääkisan tittelin. Prinsiipit tulevalle kolmelle viikolle ovat seuraavanlaiset:

1. Elvy. Tai ammattimaisemmin palaudu.
2. Pidä kuntoa yllä
3. Herkistele. 

Ykkösvaihe on hyvässä vauhdissa. Pää on edelleen tukkoinen ja korvat lukossa, mutta kuumetta ei ole eikä räkä valu. Siinä vaiheessa kun olo tuntuu siltä, että voisi lähteä lenkille, pidän vielä yhden lepopäivän.

Kakkosvaihe käynnistyy rau-hal-li-ses-ti. Yleensä pienen tauon jälkeinen ensitreeni tuntuu mahtavalta ja se tulee tehtyä liian kovaa. Sen jälkeen meno onkin sitten yhtä alamäkeä myös itsetunnolle. Iisisti vaan. Kuopiossa saa sitten repiä. Tässä vaiheessa opettelen myös olemaan nielemättä ilmaa uidessa. Käyn myös ajamassa elämäni ensimmäisen tempoajon. Äläkä kuvittele että kannattaa tehdä mitään mättötreeniä. Ei se kunto enää nouse.
Kolmonen pitäisi sitten taas sopivasti himmailla, mutta ei liikaa. Herkistelyn alkuun suunnittelin järjestäväni itse itselleni pienimuotoisen sprinttikilpailun Vihdin Pääkslahdessa ihan vaihtoalueineen kaikkineen. Mukaan saa liittyä. Tapahtuma on maksuton.

Miksi tämän kaiken epäkiinnostavan lätinän jaan? Siksi että olisi vähän paineita pysyä ruodussa eikä vaikka juosta maratonia.

Finntriathlon 20.7.2013

Nyt se on todistettu, vitutukseen ei voi kuolla.
Melkein tekis mieli jättää kisaraportti tältä erää siihen.

Kaikin puolin kisavalmistautuminen oli melko esimerkillistä keskiviikon ja torstain väliseen yöhön asti, jolloin vastustuskyky sanoi poks ja antoi kipeän kurkun ja räkäisen pään. Enpä muista koska olisin ollut keskellä yötä herättyäni niin kiukkuinen. Torstai-illalla tilanne ei kuitenkaan ollut pahentunut ja perjantai aamulla olo oli melkein pirteä. Matkaan siis. Elizabeth ja huoltaja autoon ja nokka kohti Joroista.

Perjantai iltaa kohden flunssa alkoi taas käydä vähän pahemmin päälle. Douppasin niin maan perskeleesti kaikkia vitamiineja ja kurkkupastilleja.

Yöllä ei tietenkään saanut nukuttua kuin muutaman hassun tunnin, mutta kaikesta huolimatta aamulla oli taas vähän parempi fiilis. Eiköhän tässä nyt yksi puolimatka hoidella. Osuus kerrallaan. Starttipaikalla olo oli jopa hyvä. Vaikka luultavasti kisafiilikset vain peitti alle kaikki muut tuntemukset.

Pamautettiin uimarit liikkeelle ja ensimmäinen kolmasosa 1,9km matkasta sujui huikean hienosti. Toinen kolmasosa oli säälittävää räpellystä "aallokossa". Jostain syystä nieleskelin taas ihan luvattoman paljon ilmaa ja olo oli kamala. Viimeiselle kolmannekselle sain itseni jotakuinkin koottua ja selvisin lopulta kuivalle maalle ajassa 46 ja rapiat. Räpiköinnin määrään suhteutettuna hyväksyn tämän ajan. Vatsa oli kuin jalkapallo ja varmaan sain sympatiakannustuksia myös tämän raskaana olon vuoksi.

Maailman hitain kamppeiden vaihto ja pyöräilemään. Mahaan kivisti ja jalat ei pyörineet. Olin jäässä, kaikki tuli ohi, mahaan sattui aivan järjettömästi, hävetti pitää seuran vaatteita yllä. Onneksi luvattu sade oli ystävällinen ja päätti kiertää kisamaastot. Luojan kiitos, koska muutoin olisin edelleen pyöräilyosuudella. Jossain seitsemän kilometrin kohdalla päätin että hoidan pyöräilyn ja sitten keskeytän. Kahdeksannen kilometrin kohdalla päätin ajaa ensimmäiselle huoltopisteelle ja miettiä siellä hetken mitä teen. Ennen huoltopistettä päätin että kyllä tämä nyt oli tässä. Jaloista ei yksinkertaisesti irronnut mitään, ei edes happoja. Huoltopisteellä katselin hetken ohi ajavia kilpakumppaneita ja kärvistelin vatsani kanssa. Mutta ei mennyt pyöräily hukkaan sillä pääsin myös huoltonaisen rooliin saamalla kunnian lainata kuusiokoloavainta pyörän satulan säätöön. Olin otettu. Alkoi olla jo sellainen hypotermia että lähdin polkemaan maaliin. Ja kyllä hävetti. Kiitos vaan kovasta kannustuksesta, mutta minä en valitettavasti kuulunut siihen kärkiryhmään joka tuli juuri edelläni kääntöpaikalle ja lähti toiselle kierrokselle. Minä puolestani hilpaisin vähin äänin reitiltä pois ja tuhersin pikku itkut. Onneksi oli huoltaja lohduttamassa. Hoidettiin kisan jälkipuinnit, kannustettiin juoksijoita (saattoi jokunen  kisaaja olla ihmeissään kun olin jo maalissa kun muut vasta aloitteli juoksua), syötiin Jari-Pekassa taas maha turvoksiin ja tehtiin mielikuvaostoksia kuvitteellisilla voittorahoilla.

Ja kyllä tiedän, kipeänä ei saa urheilla. Mutta kuitenkin oon tyytyväinen että lähdin yrittämään ja tajusin sitten tulla pois. Jos oisin kykkinyt kotosalla koko viikonlopun, olisin nyt henkisesti tosi ruvella.
Ei muuta kuin suuret kiitokset matkaseuralle koko reissusta ja valokuvista.
Kolmen viikon päästä Kuopiossa on viivalla niin äkänen naikkonen että varokaahan vaan.

KRV vol2. Grande Finale

Kuudentena päivänä käännettiin taas kyynelhanat auki kun Merja otti pronssinsa. Loppusuora näytti kulkevan kuin itsestään ja arveltiin salaisuuden tosiaan löytyvän hieman kovemmista vedoista radan varrella.

Seitsemännen päivän aamu valkeni ja tiesin, että nyt on sen hetki. Viimeinen mahdollisuus ottaa se himoittu loppusuoran voitto, joka minulle kuuluu. Lähtöaika oli arponut itsensä aivan viimeisten joukkoon, joten uraa olisi tiedossa. Ja sitähän riitti yli tarpeen. Kaikki tiet eivät vieneet omille rasteille ja tulihan taas värkättyä jos jonkinlaista kuprua. Tossut liikahti ihan kiitettävästi ja suunnistuspää oli kuitenkin hieman paremmassa vedossa kuin edellisellä kerralla. Ylämäet tosin on edelleen ihan hirveää myrkkyä. Viimeiset rastit napsahteli vastaan ja loppusuora alkoi häämöttää. Henkinen lataus oli hurja ja vähän melkein jännitti. Hidastin sen verran vauhtia, etten joudu viimeisellä rastilla ruuhkaan ja kiihdytysalusta on vapaa. Eteen lähti sopivasti myös reipasta menijää joita olisi hyvä ohitella maalisuoralla. Sitten leimaus ja matkaan. Alku oli ehkä hieman tahmeaa, samoja aikoja kuin edelliselläkin kerralla, mutta aika pian sain isomman vaihteen silmään ja kivasti hapot reisiin. Kyllä sitä kummasti pääsee aina nopeampaa kuin on ensin kuvitellut. Loppusuoralle on helppo motivoitua. Oma suosikkimotivaattori kilpailujen loppupuoliskoille on ajatella, ettei tätä ole pakko tehdä enää ikinä uudestaan, kunhan nyt juokset niin että maalissa ollaan kaksinkerroin. Vetotreeneissä ajattelen usein että edessä juoksee vähintään Olympiapronssi, joka tietysti on saatava kiinni. Kainuun loppusuoralla annoin kyllä ainakin 95%. Alun hidas kiihdytys alentaa hieman arvosanaa, mutta edelliseen loppusuoraan verrattuna roima petraus. Takaisin kämpille ja työn tulokset tarkastamaan. Ja tulihan se sieltä, loppusuoran voitto! Vihdoin! Mutta mitä?!?! Aika oli 33sekuntia. Kolme enemmän kuin edellisellä kerralla. Kyllä käytiin taas äkkiä selityksenhakuun. Maalileimauksen paikkaa oli varmasti siirretty. Jouduin myös hieman harhaan optimireitiltä koska parhaat maalileimasimet oli varattu. Tiedostin tilanteen kuitenkin jo hyvissä ajoin, jolloin kykenin loivasti suuntaamaan hieman sivummalla olevalle leimasimelle. Onneksi tuli tarkastettua vielä edelliset loppusuora-ajat ja selvisihän tämä hämmentävä mysteeri lopulta. 26sekuntin aika oli kuin olikin haamuaika. Omaakin aikaani oli korjattu ja luultavasti nyt oikein kirjattuna se oli 36sekuntia ja silläkin voitettiin loppusuora viiden sekunnin erolla seuraavaan. Tämän päivän 33sekuntia oikeutti neljän sekunnin voittomarginaaliin. Huimasta loppukiristä huolimatta jouduin tyytymään toiseksi viimeiseen (73) kokonaissijoitukseen lopputuloksissa. Reidet saivat täten synninpäästön ja voimme kaikki olla erittäin tyytyväsiä tämän viikon kokonaissaldoon: kaksi loppusuoran voittoa.

Tästä lähdetäänkin sitten kohti Joroisia. Kisat tuntuivat olevan koko ajan noin puolen vuoden päässä, kunnes tässä juuri tajusin että viikon päästähän koko reissu on ohi. Kai sitä nyt sitten pitää ruveta vähän herkistelemään ja vääntämään kisaviikon taktiikkaa huoltajan kanssa. Energiatasapaino on ainakin palautettu Sonkajärvellä jatkuvan syömisen merkeissä.

Valmiina viimeiseen taistoon

Käytiin tässä jalkain kanssa saunassa. Heitettiin vähän juttua ja pidettiin samalla viimeiset neuvottelut huomisen taktiikan tiimoilta. Otettiin vähän kylmää ja kuumaa suihkua ja heitettiin jalat kattoon. Lauteilla mietittiin syntyjä syviä ja päädyttiin seuraavaan lopputulokseen: huomenna loppusuora kulkee 25sekuntiin.

Loppusuoran voitto, täältä tullaan.

KRV vol.1

Eka päivä: Kainuun vaellusviikko korkattu. Eilen söin buranaa enemmän kuin laki sallii ja luultavasti jäädytin koko nilkan kuolioon kylmähoidoilla. Tänään aamulla herätessä ensimmäinen tuntemus oli, että ai s*****a, jalka on hajalla. Koska mitkään opit ei näköjään ole omaan pääkoppaan iskostuneet, söin vähän lisää buranaa, jäädytin jalkaa vähän lisää ja teippasin koko komeuden pakettiin ja törkkäsin suunnistuskenkään. Aluksi harkitsin ihan vakavissani hakevani lähdöstä kartan ja suunnistavani suoraan viimeiselle rastille. Mutta koska taustalla on kaksi epäonnistumista rastiviikon läpipääsyssä, ja olin muistaakseni uhonnut tämän olevan se suuri vuosi, jolloin saan hyväksytyn suorituksen, huomasin vaeltavani 6,7km rataa läpi. Muutamaa juoksuaskeltakin tuli kokeiltua, mutta sen verran järkeä oli vielä jäljellä että se loppui lyhyeen. Jalka pysyi kivasti kasassa, vaikka ei se eteneminen ihan kivuitta sujunut. No rata tuli kierrettyä mustikoita syöden ja muutamia eksyneitä opastaen. Oli kyllä yksi lempparisuunnistus tälle kaudelle ja maaliin kävellessäni jopa epäkorrektisti tuuletin. Tuloslistalla luonnollisesti valloitin viimeisen sijan jääden kärkeen viitisenkymmentä minuuttia. Viimeiset kilometrit oli jo vähän ikävää puuhaa jalan kannalta. Kinkuti kinkuti vaan.

Toisena päivänä palattiin ruotuun ja voitettiin kultaa ja pronssia.

Huikeaa. Tirautin jopa pienen onnenkyyneleen ensin Niemen tullessa maaliin ja vielä uudestaan pronssin varmistuttua. MM-sprintin karsinnan pääsi kaikki tavikset juoksemaan ja toiset kävelemään läpi. Eipä olisi finaalipaikkaa irronnut.

Kolmantena päivänä täydennettiin värisuora hopealla. Tosi huikeaa.

Neljäntenä päivänä päästettiin taas tavikset valloilleen. Menohalut alkaa olla hirveät ja jalkakin rupeaa antamaan elonmerkkejä. Tänään tein vakaan päätöksen, että hölkkään joka toisen rastivälin. Toteutuskin onnistui yllättävän hyvin, hölkkäsin lisäksi vain kaikki muutkin rastivälit ja loppusuoran niin kovaa kuin lähti. Kaikkeni annoin metsässä (paras rastivälisijoitus oli 55) jotta loppusuoralla kulkisi. Kaikki oli pedattu viimeisille metreille. Ei riittänyt. Karvas sekunnin tappio. Ehkä en ollut henkisesti tarpeeksi latautunut viimeiseen rypistykseen, ehkä viimeiseltä rastilta lähtö ei ollut ihan optimaalinen. Olisiko edellisellä välillä pitänyt tehdä avaavia vetoja vai oliko loppusuoralla liikaa ihmisiä tiellä? Syitä voi olla monia ja spekulointia voi jatkaa loputtomiin. Täytynee kuitenkin kääntää katseet tulevaan, ei saa jäädä tuleen makaamaan ja sen semmoista. Huomenna on uusi päivä olla loppusuoran kuningatar. Kokonaiskilpailussa hallitsen edelleen viimeistä sijaa (88), mutta jo aika monta minuuttia lähempänä toiseksi viimeistä.

Kaikesta panostuksesta huolimatta viides päivä oli karvasta kalkkia lähdöstä maaliin. Kilpailukeskus oli muuttanut armottomaan ryteikköön, ja se jos mikä vei mehut jaloista heti lähtöpaikalle vaellettaessa. Aamulla seurasin MM-kisojen GPS-seurantaa ja olihan se taattua viihdettä:

Kyllähän se hymy hyytyi kun itse pääsi maastoon. Ja herra Cheungin urakka alkoi herättää ansaitsemaansa kunnioitusta. On se sissi. Maasto otti heti luulot pois. Suunnitelmissa oli hölkkäillä joka toinen väli ja joka toinen kisavauhtia sekä olla tekemättä virhettä. Toteutus oli vaeltaa joka väli ja tehdä virheitä. Ja mikä pahinta, loppusuoralla TAAS tappio, toiseksi jäin. Oma suoritus kesti 30sekuntia ja loppusuoran voittajan järjetön tykitys oli kestänyt muka 26 sekuntia. En usko, en p*****e usko. Haamuaika. Pakko olla. Kyllä syö naista tämmöinen. Siltä varalta että kyseessä ei ollut haamuaika, syyllisten etsintä on aloitettu ja ensimmäisenä kuulusteluihin joutuivat reidet. Eivät jaksaneet kammeta mäkiä ylös eivätkä alas hapottamatta. Rangaistukseksi saavat jäätelötankkauksen energiatasapainon palauttamiseksi. Huomenna menemme kaikki kolme ekskursiolle MM-keskimatkaa katsomaan ja ottamaan oppia alan ammattilaisilta loppusuoran rutistukseen. Yhteistuloksen kannalta tapahtui kuitenkin kehitystä ja nousin viimeistä edelliseksi, sekä muutaman keskeyttäneen ansiosta sijalle 82.

XXV Varpaisjärven Yömaraton

Voin kyllä rehellisesti olla suosittelematta maratonia kenellekään, joka haluaa minkään sortin kunnonkohotusprojektia. Menkää marjaan.
Viime yönä kello yksi nolla yksi, sain nimeni maratonin voittaneiden listalle. Siitäpä voi repiä iloa sitten seuraavan vuoden ajan samalla kun pikkuhiljaa palautuu urakasta. Muistaakseni pisin tähän astinen lenkkini on yltänyt vähän päälle kolmenkymmenen kilometrin. Muistaakseni silloin viimeiset 10 kilometriä eivät enää muistuttaneet juoksua.

Perjantaina pamahti kello 21.00 ja maratoonarit ja vähän fiksummat lajitoverit, puolimaratoonarit saivat lähtöluvan. Urakka hoidettiin kahtena lenkkinä. Ensimmäinen lenkki sujui iloisissa tunnelmissa. Matkaan sisältyi luultavasti yksi pieni hetki joka saattoi olla niin sanottu "runners high", se kesti noin 10 minuuttia ja loppui aika pian toiselle lenkille lähdettäessä. Huolto pelasi kiitettävästi: kolmen kilometrin välein sai tankata, huoltopyöräilijä oli suihkimassa kärpäskarkoitetta niskaan ja vähän kanssakilpailijoidenkin henkitorviin ja kannustusta tuli viimeisille kilometreille roppakaupalla. Juoksija tosin alkoi olemaan sitä ärjympi, mitä lähemmäs maalia pääsi. Pahoittelut siitä. Maaliinselviytymismetodi oli laskea joko askelia tai hengitystä ja tuijottaa kengänkärkiä.

Juoksu tuntui yllättävän hyvältä, vaikka videolta jälkikäteen katsottuna se oli erehdyttävästi kävelyn näköistä. Asfaltilla juoksu ei tullut kuuloonkaan, onneksi löytyi piennar. Valitettavasti tähän diiliin sisältyi kenkien täyttö pikkukivillä. Hieman kauhunsekaisilla tunnelmilla otin kisan jälkeen kenkiä pois jalasta ja melko ikävältähän se näytti. Eikä mieltä parantanut tieto siitä että sunnuntaina koivet pitäisi taas tunkea suunnistuskenkiin. Kaikenkaikkiaan juoksu oli erinomainen mahdollisuus tutustua erinäisiin paikkoihin joihin voi sattua. Toisaalta mikään kipu ei päässyt ylivoimaiseksi koska jokaista seurasi aina toinen toistaan epämiellyttävämpiä tuntemuksia.

Toiselle lenkille Varpaisjärvi tarjosi virkistävän sateen, mikä tuli kyllä ihan tarpeeseen. Maalissa olo oli kuin tönkkösuolatulla muikulla. Hyvä kun palkintopallille jaksoi nousta. Ei oo maratoonarilla helppoa. Palkinto oli oikein tilanteeseen sopiva, tyyny. Sekä tietysti jumalaton pysti, joka ei mahdu mihinkään. Aikaa urakkaan tuhrautui 4:01jotain. Neljän tunnin alitus käväisi mielessä, mutta loppumatkasta jalka tuntui niin ikävältä, että vaihtoehtoja punnitessa rasitusmurtuman hankkiminen ei tuntunut kannattavalta ajatukselta sarjan ainoana kisaajana.

Tänään oli vuorossa vahinkojen arviointi. Reidet aivan jumalattomassa jumissa, oikean jalan  peroneuksen tulehdus, rakot, viulunkielen kireät pohkeet ja vatsahaava.

Ja tietysti kisapaikalle luonnollisesti unohtuneiden kamppeiden nouto. Ei muuta kuin suunnistuksen MM-kisoja kisaamaan. Onneks ei valittu joukkueeseen.

Mäntsälä mielessäin

Noudatin kaikkien maratoniin valmistavien oppaiden neuvoja, ja viimeistelytreeninä perjantai-illan koitosta varten pyöräilin Mäntsälään ja kävin siinä välissä tekemässä uintitreenit. Kunnostauduin vielä Kuusijärvi-Mäntsälä välillä kaikista alkuperäisistä suunnitelmista huolimatta tempaisemaan oikein kunnon vedon. 38,5km taittui aikaan 1h 15min. Muutaman kerran jouduin tarkastamaan kellon toimivuuden. Edellisen kerran kun neljääkymppiä ajoin reippaasti, aikaa kului 1h 34min. Kiitos reidet, ette turhaan ole mahtumatta housuihin. Onneksi Mäntsälän host ei ollut mikään eilisen teeren tyttö, vaan ruokapöytään iskettiin kokonainen vesimeloni, pizzaa sekä kaiken palautumisen äitiä, irtokarkkia ja jäätelöä.
Usko omaan maratonkuntoon on silti vakaa ja naisten sarjan voittoa lähdetään tavoittelemaan. Tämän hetken kilpakumppanit sarjassa maraton ovat: Arto, kaksi Jania, Ilpo sekä Lauri.

Äly vs. Tunne

Ikinä en ole pitänyt itseäni poikkeuksellisen älyllisesti lahjakkaana, jos en nyt ehkä aivan idioottinakaan, mutta ehkä jotain siltä väliltä. Tällä viikolla aavistukseni omista lahjoista saivat vahvistusta uimastadionilla treeniä tehdessäni. Kesän ensimmäinen stadikkauinti valoi uskoa omaan kuntoon, mutta älyllinen riemuvoitto siitä ei tullut. Uintivauhti parani huomattavasti kesken treenin. Ensimmäisen viidensadan metrin jälkeen olin itkua vääntämässä ja suru puserossa katsottuani kelloa. Digitaalinen viisari oli pysähtynyt kohtaan 20 minuuttia. Murheen alhossa avauduin uintikoutsille altaan mitasta ja sainkin kuulla uintikunnon kannalta ilouutisen: allas ei ole 25 vaan 50 metrinen! Uintimetrit tuplaantuivat kertaheitolla ja Anun mieliala parani roimasti. Siihen en ota kantaa miten on mahdollista sekoittaa nämä täysin eri pituiset matkat keskenään. Onneksi en ole satasen juoksija. Otan kuitenkin positiivisena kehityksenä sen faktan, että näyttävästi viidenkymmenen metrin uinti tuntuu kropasta puolta lyhyemmältä.

Joku on saattanut huomata että kisakalenteriin on ilmestynyt viikon päähän tapahtuma nimeltään Varpaisjärven Yömaraton. Kyllä, elämäni ensimmäinen maraton on käsillä. Varpaisjärvi, koska epäilen, että tapahtuma ei ole mikään massajuoksu. Yö, koska on se nyt siistimpää kuin päivällä. Maraton, koska ensi vuonna siihen alle olisi tarkoitus uida 3,8km ja pyöräillä 180. Ja kuinka tähän olen valmistautunut? Tietysti uimalla ja pyöräilemällä. Maratonkuntoa tässä ei enää hirveästi ehditä kasvattaa, mutta tarkoituksena ei olekaan mikään kolmen tunnin alitus, vaan osallistumispäätös tuli puhtaasti mielenkiinnosta omia rajoja kohtaan. Uskon asenteeseen enemmän kuin harjoitteluun. Pelkästä asenteen voimasta ei lihas kasva, mutta ei ilmankaan. Asenteen ollessa kohdillaan tekeminen on enemmän kuin kivaa ja löytää itsestään aivan uusia voimavaroja. Asennevamma on urheilijalle pahempi kuin mikään fyysinen vamma.

Oma asennevamma suunnistusta kohtaan nosti taas päätään tällä viikolla. Olin jo ennen starttia päättänyt että tästä ei nyt tule mitään, eikä siitä tullut. En myöskään ole hyvä pakottamaan itseäni tekemään asioita joita en halua. Mielipahan minimoimiseksi päätin asennevammailla sitten oikein kunnolla ja hölkötellä radan läpi virheittä. Ja vielä kun maalissa sain kaikkien rastien löytymisen kunniaksi palkinnoksi letun, ei siitä reissusta nyt niin huono maku jäänytkään.
Lähtihän taas hieman sivupoluille. Maratoniin en aseta (kuten en muihinkaan kisoihin) mitään erityisiä tavoitteita, paitsi läpipääsyn. Sijoitus tai aikatavoitteet haittaavat omaa suoritustani. Haluan tehdä suorituksen josta voin olla ylpeä ja onnellinen. Erityisesti inhoan bodausmaailmassa valloillaan olevaa "tyytyväisyys tappaa kehityksen" meininkiä. Koska saan olla tyytyväinen? Vaikka olisit paremmassa kunnossa kuin koskaan, pyyhi ihmeessä se hymynkare naamaltasi pois! Kehitys pysähtyy! Pyh sanon minä. Kyllä siitä koko matkasta täytyy nauttia jos jotain haluaa. Pieniä onnistumisia löytää aina, ja se jos joku motivoi eteenpäin. Pyrin nykyään ainoastaan tekemään parhaani. Urheilijoiden "teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää." repliikki on mielestäni täysin aliarvostettu ja turhaan parjattu. Pystytkö itse tekemään enemmän kuin parhaasi?

Zzzz

Jukola on lusittu, mutta jälkipuinti jatkuu. Nimittäin nukkumisen merkeissä. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä nukuin ruhtinaallisen tunnin kisan seuraamisen ja tossujen myynnin seassa. Kotimatkalle uskottu tehtävä pitää kuski hereillä epäonnistui surkeasti. Kuski tosin ei onneksi nukahtanut, mutta itse aloin pilkkimään melko pikaisesti Jämsästä lähdön jälkeen. Kotiin päästyä tulikin nukuttua 15 tuntia lähes putkeen. Mutta jottei nyt ihan lepäilyksi menisi, niin päätettiin lähteä maanantaina päivälaivalla Tallinnan rastiviikolle toteamaan, että paikallisia ei pidättele mitkään kielletyt alueet, vaan samalla kun itse kuuliaisesti teet sadan metrin kiertoa vasemmalta, etelänaapuri on jo kiivennyt kielletyn aidan yli. Palkintojenjakoa ei tarvinnut odotella.

Onneksi triathlonuralle kuuluu hyvää: kisa-asut ovat täällä!

Koska päästä ei nyt irtoa mitään enempää, niin laitetaan kehiin viime viikon harjoituspäiväkirjaa melkein sensuroimattomana:

Ma
ap. Pyöräily 40km 1h40'
Elizabethilla pitkästä aikaa. Hyvin polkas. Luukkiin ja takas. 

ip. Pyöräily 15,5km 58'  Uinti 1km  23'
Polkasten Tapiolaan, viiminen käynti Espoon uintikortilla ja takas. Ikinä en oo uinut noin vähän. S******N VATUSSIT, POIS SIELTÄ NOPEIDEN RADALTA!!

Ti
ip. Pyöräily 63km  3h  Uinti 2,25km 48'
Elizalla Kuusikselle parin kesäsateen siivittämänä. Heltri-cupin 1500 uinti ja pyöräilyt takas Olariin (huomenna juilivan issiaan kanssa osteopatiaan) Uinti oli niin kivaa. Yli 8min parani Kuopion ajasta, mutta kauhean polttelevan närästyksen antoi.

Ke
ip. Juoksu 7km 38'
Koska osteopaatti unohti sanoa etten saa tänään urheilla, niin tuli tehtyä iltalenkki raveihin. Ravihevoset on huikeita. Kovaa ne vetää.

To
ap. Uinti 2km 50min
Eka meriuinti Suomessa Munkkiniemen uimarannalla. Eka totuttelin rantaan ja totesin etten törmää mihinkään. Sen jälkeen oli mahtavaa vaan uida. Jotenkin meditatiivista.
ip. Suunnistus 3,7km 35'
Ypäjällä vähän hevosten seassa suunnistusta. Alku melkein ok mutta kun olin saanut 2 eteen lähtenyttä kiinni, pakka hajos ja lauleskelin ja sinkoilin hulluna joka paikkaan. Keskity. + jotain verkkaa

Pe Ei mittään muuta kuin jalat kohti kattoa.

La VENLAT
ip. 8,7km 1h 10'
Ankkuripätkä. Juoksu kulki, suunnistus ei, onneksi oli aika paljon uraa ettei tarvinnut tehdä ite hommia. 2 Isompaa virhettä.

Su Nukkumista

Yhteensä 143km 10h

Ankkurinakki

Onpas taas kunto hiottu niin viimosen päälle vireeseen Venlojen viestiä varten. Kokonaista kaksi alle neljän kilometrin suunnistuskertaa alla tältä vuodelta ja lauantaiksi minulle on uskottu Hiidenkiertäjien kolmosjoukkueen ankkuriosuus. Matka on pidempi kuin tämän vuoden suunnistukset yhteensä. Mutta se on ihan mukavaa, ei tästä koneesta tällä hetkellä mitään pikamatkaa irti saisikaan. Tänään sain myös henkilökohtaisesti todeta sen, mitä olin jo hieman aavistellut: miltei kaikki housuni jäävät tällä hetkellä jumiin puoleen reiteen. Pahoitteluni, kuljen kesän housuitta.

Ennen ja jälkeen omaa osuutta väijyn sinua Intersportin myymälässä Merrellin osastolla ja ennen kuin huomaatkaan, olet ostanut itsellesi uudet menevät tossut. Kaikki Jämsään mars.

1 piste

No ny o HelTri-cup korkattu ja pistetili auki. Laji oli uinti ja matka oli 1500m. Alkuun ja loppuun yhteensä kuutisenkymmenen kilsan verrat pyörien. Tää on nyt mun ehdoton lemppari, tai ainakin top kolmonen kaikista avovesiuinneista ikinä. Aikaa meni ekalla kierroksella 14:27 ja yhteisaika 30:12. En oo viime vuoden Kuopion kisan jälkeen noin pitkää matkaa avovedessä uinut. Kuopiossahan mielessä oli vain selvitä kuivalle maalle tyylillä millä hyvänsä. Siitä ajasta lähti nyt yli 8 minuutin siivu. Ja ajattelin viipaloida sitä enemmänkin kauden kuluessa. Ensi kerralla ainakin saisi yrittää suunnistaa suoraan ja olla tappelematta lumpeenlehtien kanssa.

Oon ehkä nyt vähän innoissani suomalaisista treeniolosuhteista (paitsi Keskuspuistosta) kun huomasin äsken että tän viikon treenitunnit paukuttelee jo melkein seitsemässä tunnissa. No onhan nyt sentään jo tiistai. Tosin huomenna osteopaatti varmaan tekee tälle touhulle pisteen.

Homo sweet homo

Kotona ollaan. Eka kivat jutut:

Uusi kämppä. (Ai niin tiedoksi kaikille: jos ootte tulossa moikkaamaan, älkää menkö enää Otaniemeen, vaan tulkaa tänne lahden toiselle puolelle porvarien maailmaan.) Mut tää nyt on tämmönen vaan, opiskelija-asunto, rivari, kaks kerrosta, merinäköalalla. Naapurina golfkenttä vetoharjoituksille ja heppoja.

Ja juoksualustana hiekkaa! Jalat kiittää.

Sit harmittavat:

Oon ihan toivoton renkaanvaihtohommissa, ja vaadin eräänkin henkilön ”renkaanvaihto minuutissa”-näytöksen uusintaa. En usko, en j*******a usko että renkaan voi vaihtaa minuutissa. Mulla meni tuon yhden ja saman renkaan kanssa kaksi päivää. Täytyy harkita kisoihin jotain muuta tekniikkaa, voi muuten tulla vähän huonoja aikoja.

Kakkosharmittava asia on issias. Ei tykkää pyöräilystä nyt alkuunkaan. Lauantaina pyöräilin suoraan suunnistuskisoista osteopaatin ovesta sisään ja sanoin että ”Apua, issias.” ”Juilii?” kysyi osteopaatti ”Juilii.” vastasin minä ja aika varattiin keskiviikolle.

Kolmosasia on niin traumatisoiva, etten ole varma haluanko siitä edes kirjoittaa. Teen tämän nyt yhteisen hyvän vuoksi. Lauantaina oli kauden ensimmäinen suunnistus, mikä osoittautuikin yllättävän miellyttäväksi kokemukseksi. Turpaan tuli, mutta sitä nyt osasin vähän odottaakin. Viikon päästä olisi kuitenkin tosi toimet kyseessä Jukolan viestissä, joten täytyy tässä vähän palautella suunnistusta mieleen ja lihaksistoon. Päätin lähteä Helsingin keskuspuistoon vähän verestämään muistoja kevyen pk:n ja kartanlukuharjoituksen muodossa. Oli tosi mukavaa, tossu nousi ja itseluottamuskin taisi hieman. Yllättävän paljon oli auringonottajia metsässä. Jatkoin matkaa. Yllättävän paljon yläosattomia vanhoja miehiä tosiaan täällä metsässä. No tämä nyt on varmaan joku paikallinen tapa kun kesä on aluillaan ja jos ei rannalle jaksa raahautua. Aivan perk****sti yläosattomia vanhoja miehiä pikku speedoissa kävelemässä joka hemmetin kalliolla. No joo, tuolta seuraavalta kalliolta voisi vaikka kääntyä takaisin. No onpas täälläkin näitä ukkoja nyt joka kohdassa, ja näillä ukoilla ei nyt kyllä taida enää olla housujakaan jalassa. Siinä kohtaa tuntui siltä, että voisi tehdä vaikka yhden terävän vedon vaatetettujen ihmisten ilmoille.

Semmosta kotiseutuun tutustumista eilen.

SERTRI Malaga 2.6.2013

Tätä kirjoittaessa minulla ei ole minkään valtakunnan tietoa loppusijoituksestani. Sen tiedän että en ollut viimeinen. Ehei.

Aloitetaan vaikka eilisestä. Kävin noutamassa triathlonkaupan kisakansliasta numerot, hienon keltaisen uimalakin ja laihdutuspillereitä. Enpä ole moiseen ennen kisapussin sisällössä törmännyt. Eikä tarvitse törmätä uudestaan. Kiitoksia vain.

Malagan kommuunimme sai vielä viimeisen vahvistuksensa, Aamoksen. Aamos, the rasvattu salama, haettiin pyörälainaamosta vauhdittamaan elämää maanantaihin asti. Eilen käytiin tekemässä pikkuinen koelenkki ja tutustumassa kilpailukeskukseen.

Kisakeskus Misericordian rannalla oli jo melkein valmis, maali tsekattu, palkintojenjakolava tsekattu, lähtö mereen, pyöräilyt tasamaalla ja juoksu rantabulevardilla. Kyllä kelpaa. Ja Aamos, hyvänen aika sillä pääsee lujaa. (Lujaa niin kuin minun tasolla, ei vielä aikuisten lujaa.) Tunnin verran harjoiteltiin yhteistyötä ja koko sen ajan olin yhtä hymyä. Pablo on ollut hyvä sotaratsu, mutta on siinä vaan vissi ero kun saa alle maantiepyörän. Totesin yhteistyömme saumattomaksi ja palasin tankkaamaan lisää vesimelonia.

Kisa-aamu oli yllättäen aurinkoinen ja lämmin. Tein rohkean valinnan ja päätin ottaa kisa-asuksi kaksiosaisen kokonaisuuden. Täytyy vain muistaa tarkkailla märkäpukua pois riuhtoessa että housut pysyy jalassa. Kisapaikalla oli jo täysi tohina päällä. Aamulla starttasivat lasten sarjat, paralympiasarja ja supersprintit. Oma startti oli 12.45. Tai ainakin lähes. Tällä kertaa taisi heittää noin puolella tunnilla. Federacion porukka, eli liittoon kuuluvat, saivat lähtöluvan viisi minuuttia aikaisemmin. Meidät noubadit päästettiin matkaan viimeisenä.

Lähtöviivalla oli samaan aikaan kolmisen sataa urheilijaa. Vahingoista viisastuneena päätin tälläkin kertaa tyytyä takarivin paikkaan. Big mistake. Olin ihan hoo moilasena heti lähdön jälkeen porukan hitaudesta. Koko ajan olin tunkemassa naamaani jonkun toisen varpaisiin. Olin asettautunut oikein kätevästi myös aivan porukan keskelle, joten ei siinä mitään ihmetekoja ohittelun saralla päässyt tekemään. Ensimmäisen poijun kiertoa joutui jonottamaan. Sitten tuli vähän lisätilaa ja pääsi ihan oikeasti uimaankin. Tiedoksenne, uin vaparia. Olipa huikea kokemus. Oon ollut semmoinen avovesivajakki, että melkein teki mieli kiljahtaa riemusta kun tajusin, että osaan kisatilanteessakin ihan vaan normaalisti hengittää ja laittaa päätä pinnan alle. Hip hurraa. Oispa ollut kiva tietää minkälainen uinti olisi tullut jos olisi päässyt ilman kamppailulajeja etenemään. Viimeisen poijun jälkeen kaikki taklailut alkoi jo painaa eikä uinti ollut kauhean kaunista katsottavaa. Onneksi tässä lajissa ei jaeta tyylipisteitä. Vedestä pois ja vaihtoalueelle. Housutkin pysyi jalassa kun märkäpuku lähti ja aika reippaasti pääsin jatkamaan matkaa.

Aamos sinkosi liikkeelle sellaisella vauhdilla että jouduttiin ottamaan heti ohituskaista käyttöön. Eipä ole moista ihmettä täällä tarvinnut aikaisemmin tehdä. Vähän kävi mielessä että ollaankohan tässä nyt menossa kohti kaameaa hyytymistä. Onneksi aina tasaisin väliajoin joku miesjoukkio porhalsi ohi ja tajusin, ettei tässä nyt mitään maailmanennätyksiä olla tekemässä. Jatkoin samalla linjalla. Todella hämmentävää se kuitenkin oli. Vauhtia kiihdytti huomattavasti myös maailman hienoimpiin kannustuksiin lukeutuva plakaatti:

Lenkki oli jälleen 4 kertaa 5km. Muutamia naisia ohitin. Ei tietoa olivatko omaa lähtöryhmää vai edellistä ja millä kierroksella menossa. Itse en tietenkään tässä vaiheessa päästänyt naisen naista ohi. Pyöräily tuntui loppuvan ennen kuin oli alkanutkaan. Mielelläni olisin jatkanut vielä muutaman kierroksen, mutta välillä on juostava.

Juoksuun lähtö oli yllättävän helppoa. Vauhti ei varmaan päätä huimannut, mutta eipä se näyttänyt taas muillakaan, ohituskaistalla sai silti enimmäkseen olla. Tänään päättyi elämäni kaikkien kolmen triathlonkisan kestänyt historiallinen ”ketään ei päästetä ohi juoksuosuudella”-putki. Naisia en vieläkään ole päästänyt. Siitä pidän kiinni. Juoksu oli 2 kertaa 2,5km. Missään vaiheessa ei tuntunut aivan katastrofaalisen kauhealta (ensi kerralla pitää tuntua) eli voimia jäi (paha paha). Loppusuoralle onnistuin virittämään loppukirin jotain herraa vastaan, sain (oletan tietysti että kaikki kannustukset on osoitettu minulle) hyvät kannustukset ja voitin.

Maalissa kisapaitaa jonottaessa meinasi tulla puklut mutta muuten fiilis oli kyllä erityisen katossa.

Tulokset ovat edelleen mysteeri. Oma ajanotto tietysti unohtui heti kättelyssä. Kisojen tarjoilu oli kaikkien aikojen surkein: powerade-juoma ja…ja ei mitään muuta. Eipä siinä helteessä tosin paljon mitään olisi tehnyt mieli syödä, mutta silti. Joku pähkinä, por favor. No onneksi kämpillä pääsi värkkäämään perinteisen tortillapizzan. Jälkkäriksi vähän lisää melonia ja kakkosjälkkäriksi jätskille. 

Yllättäen Malagassa juhlitaan jälleen jotain sellaista, mikä edellyttää kaikkien uskonnollisten hahmojen roudausta kaduille sekä loputtomia jonoja torvensoittajia, lipunkantajia sekä tällä kertaa myös lapsimorsiamia(?)

Kisa saattoi mahdollisesti olla tämän kauden viimeinen sprinttimatka. Alkaisi vähän kutkuttaa päästä testaamaan pidemmänmatkankuntoa. Tältä erää viimeiseksi jäänyt Espanjakisa oli kyllä hirmu kiva ja jäi vähän semmoinen olo että ehkä musta triathlonisti vielä tehdään.

Edit. Nyt on tulosta. Campeones, campeones, oooeeoooeeoooeee!
Ainakin henkisesti.

uinti 750m 14:55

pyörä 20km 40:34

juoksu 5km 22:16

total 1:17:45

sijoitus 10/24

Saanko vielä palata Vantaalle? Palaan kuitenkin koska se on ainoa kisa johon edes jossain määrin voin näitä aikoja vertailla. Ja tietysti edelliseen Marbellan kisaan, mutta se nyt oli vähän semmonen ja tämmönen. Vantaalla kuitenkin vastaavat matkat, paitsi uinti 250m lyhyempi, menivät näin:

uinti 12:27

pyörä 46:32

juoksu 23:35

total 1:22:32,7 (on se tarkkaa)

Nyt oletan että jotain kehitystä on tapahtunut.