Äly vs. Tunne

Ikinä en ole pitänyt itseäni poikkeuksellisen älyllisesti lahjakkaana, jos en nyt ehkä aivan idioottinakaan, mutta ehkä jotain siltä väliltä. Tällä viikolla aavistukseni omista lahjoista saivat vahvistusta uimastadionilla treeniä tehdessäni. Kesän ensimmäinen stadikkauinti valoi uskoa omaan kuntoon, mutta älyllinen riemuvoitto siitä ei tullut. Uintivauhti parani huomattavasti kesken treenin. Ensimmäisen viidensadan metrin jälkeen olin itkua vääntämässä ja suru puserossa katsottuani kelloa. Digitaalinen viisari oli pysähtynyt kohtaan 20 minuuttia. Murheen alhossa avauduin uintikoutsille altaan mitasta ja sainkin kuulla uintikunnon kannalta ilouutisen: allas ei ole 25 vaan 50 metrinen! Uintimetrit tuplaantuivat kertaheitolla ja Anun mieliala parani roimasti. Siihen en ota kantaa miten on mahdollista sekoittaa nämä täysin eri pituiset matkat keskenään. Onneksi en ole satasen juoksija. Otan kuitenkin positiivisena kehityksenä sen faktan, että näyttävästi viidenkymmenen metrin uinti tuntuu kropasta puolta lyhyemmältä.

Joku on saattanut huomata että kisakalenteriin on ilmestynyt viikon päähän tapahtuma nimeltään Varpaisjärven Yömaraton. Kyllä, elämäni ensimmäinen maraton on käsillä. Varpaisjärvi, koska epäilen, että tapahtuma ei ole mikään massajuoksu. Yö, koska on se nyt siistimpää kuin päivällä. Maraton, koska ensi vuonna siihen alle olisi tarkoitus uida 3,8km ja pyöräillä 180. Ja kuinka tähän olen valmistautunut? Tietysti uimalla ja pyöräilemällä. Maratonkuntoa tässä ei enää hirveästi ehditä kasvattaa, mutta tarkoituksena ei olekaan mikään kolmen tunnin alitus, vaan osallistumispäätös tuli puhtaasti mielenkiinnosta omia rajoja kohtaan. Uskon asenteeseen enemmän kuin harjoitteluun. Pelkästä asenteen voimasta ei lihas kasva, mutta ei ilmankaan. Asenteen ollessa kohdillaan tekeminen on enemmän kuin kivaa ja löytää itsestään aivan uusia voimavaroja. Asennevamma on urheilijalle pahempi kuin mikään fyysinen vamma.

Oma asennevamma suunnistusta kohtaan nosti taas päätään tällä viikolla. Olin jo ennen starttia päättänyt että tästä ei nyt tule mitään, eikä siitä tullut. En myöskään ole hyvä pakottamaan itseäni tekemään asioita joita en halua. Mielipahan minimoimiseksi päätin asennevammailla sitten oikein kunnolla ja hölkötellä radan läpi virheittä. Ja vielä kun maalissa sain kaikkien rastien löytymisen kunniaksi palkinnoksi letun, ei siitä reissusta nyt niin huono maku jäänytkään.
Lähtihän taas hieman sivupoluille. Maratoniin en aseta (kuten en muihinkaan kisoihin) mitään erityisiä tavoitteita, paitsi läpipääsyn. Sijoitus tai aikatavoitteet haittaavat omaa suoritustani. Haluan tehdä suorituksen josta voin olla ylpeä ja onnellinen. Erityisesti inhoan bodausmaailmassa valloillaan olevaa "tyytyväisyys tappaa kehityksen" meininkiä. Koska saan olla tyytyväinen? Vaikka olisit paremmassa kunnossa kuin koskaan, pyyhi ihmeessä se hymynkare naamaltasi pois! Kehitys pysähtyy! Pyh sanon minä. Kyllä siitä koko matkasta täytyy nauttia jos jotain haluaa. Pieniä onnistumisia löytää aina, ja se jos joku motivoi eteenpäin. Pyrin nykyään ainoastaan tekemään parhaani. Urheilijoiden "teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää." repliikki on mielestäni täysin aliarvostettu ja turhaan parjattu. Pystytkö itse tekemään enemmän kuin parhaasi?

Zzzz

Jukola on lusittu, mutta jälkipuinti jatkuu. Nimittäin nukkumisen merkeissä. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä nukuin ruhtinaallisen tunnin kisan seuraamisen ja tossujen myynnin seassa. Kotimatkalle uskottu tehtävä pitää kuski hereillä epäonnistui surkeasti. Kuski tosin ei onneksi nukahtanut, mutta itse aloin pilkkimään melko pikaisesti Jämsästä lähdön jälkeen. Kotiin päästyä tulikin nukuttua 15 tuntia lähes putkeen. Mutta jottei nyt ihan lepäilyksi menisi, niin päätettiin lähteä maanantaina päivälaivalla Tallinnan rastiviikolle toteamaan, että paikallisia ei pidättele mitkään kielletyt alueet, vaan samalla kun itse kuuliaisesti teet sadan metrin kiertoa vasemmalta, etelänaapuri on jo kiivennyt kielletyn aidan yli. Palkintojenjakoa ei tarvinnut odotella.

Onneksi triathlonuralle kuuluu hyvää: kisa-asut ovat täällä!

Koska päästä ei nyt irtoa mitään enempää, niin laitetaan kehiin viime viikon harjoituspäiväkirjaa melkein sensuroimattomana:

Ma
ap. Pyöräily 40km 1h40'
Elizabethilla pitkästä aikaa. Hyvin polkas. Luukkiin ja takas. 

ip. Pyöräily 15,5km 58'  Uinti 1km  23'
Polkasten Tapiolaan, viiminen käynti Espoon uintikortilla ja takas. Ikinä en oo uinut noin vähän. S******N VATUSSIT, POIS SIELTÄ NOPEIDEN RADALTA!!

Ti
ip. Pyöräily 63km  3h  Uinti 2,25km 48'
Elizalla Kuusikselle parin kesäsateen siivittämänä. Heltri-cupin 1500 uinti ja pyöräilyt takas Olariin (huomenna juilivan issiaan kanssa osteopatiaan) Uinti oli niin kivaa. Yli 8min parani Kuopion ajasta, mutta kauhean polttelevan närästyksen antoi.

Ke
ip. Juoksu 7km 38'
Koska osteopaatti unohti sanoa etten saa tänään urheilla, niin tuli tehtyä iltalenkki raveihin. Ravihevoset on huikeita. Kovaa ne vetää.

To
ap. Uinti 2km 50min
Eka meriuinti Suomessa Munkkiniemen uimarannalla. Eka totuttelin rantaan ja totesin etten törmää mihinkään. Sen jälkeen oli mahtavaa vaan uida. Jotenkin meditatiivista.
ip. Suunnistus 3,7km 35'
Ypäjällä vähän hevosten seassa suunnistusta. Alku melkein ok mutta kun olin saanut 2 eteen lähtenyttä kiinni, pakka hajos ja lauleskelin ja sinkoilin hulluna joka paikkaan. Keskity. + jotain verkkaa

Pe Ei mittään muuta kuin jalat kohti kattoa.

La VENLAT
ip. 8,7km 1h 10'
Ankkuripätkä. Juoksu kulki, suunnistus ei, onneksi oli aika paljon uraa ettei tarvinnut tehdä ite hommia. 2 Isompaa virhettä.

Su Nukkumista

Yhteensä 143km 10h

Ankkurinakki

Onpas taas kunto hiottu niin viimosen päälle vireeseen Venlojen viestiä varten. Kokonaista kaksi alle neljän kilometrin suunnistuskertaa alla tältä vuodelta ja lauantaiksi minulle on uskottu Hiidenkiertäjien kolmosjoukkueen ankkuriosuus. Matka on pidempi kuin tämän vuoden suunnistukset yhteensä. Mutta se on ihan mukavaa, ei tästä koneesta tällä hetkellä mitään pikamatkaa irti saisikaan. Tänään sain myös henkilökohtaisesti todeta sen, mitä olin jo hieman aavistellut: miltei kaikki housuni jäävät tällä hetkellä jumiin puoleen reiteen. Pahoitteluni, kuljen kesän housuitta.

Ennen ja jälkeen omaa osuutta väijyn sinua Intersportin myymälässä Merrellin osastolla ja ennen kuin huomaatkaan, olet ostanut itsellesi uudet menevät tossut. Kaikki Jämsään mars.

1 piste

No ny o HelTri-cup korkattu ja pistetili auki. Laji oli uinti ja matka oli 1500m. Alkuun ja loppuun yhteensä kuutisenkymmenen kilsan verrat pyörien. Tää on nyt mun ehdoton lemppari, tai ainakin top kolmonen kaikista avovesiuinneista ikinä. Aikaa meni ekalla kierroksella 14:27 ja yhteisaika 30:12. En oo viime vuoden Kuopion kisan jälkeen noin pitkää matkaa avovedessä uinut. Kuopiossahan mielessä oli vain selvitä kuivalle maalle tyylillä millä hyvänsä. Siitä ajasta lähti nyt yli 8 minuutin siivu. Ja ajattelin viipaloida sitä enemmänkin kauden kuluessa. Ensi kerralla ainakin saisi yrittää suunnistaa suoraan ja olla tappelematta lumpeenlehtien kanssa.

Oon ehkä nyt vähän innoissani suomalaisista treeniolosuhteista (paitsi Keskuspuistosta) kun huomasin äsken että tän viikon treenitunnit paukuttelee jo melkein seitsemässä tunnissa. No onhan nyt sentään jo tiistai. Tosin huomenna osteopaatti varmaan tekee tälle touhulle pisteen.

Homo sweet homo

Kotona ollaan. Eka kivat jutut:

Uusi kämppä. (Ai niin tiedoksi kaikille: jos ootte tulossa moikkaamaan, älkää menkö enää Otaniemeen, vaan tulkaa tänne lahden toiselle puolelle porvarien maailmaan.) Mut tää nyt on tämmönen vaan, opiskelija-asunto, rivari, kaks kerrosta, merinäköalalla. Naapurina golfkenttä vetoharjoituksille ja heppoja.

Ja juoksualustana hiekkaa! Jalat kiittää.

Sit harmittavat:

Oon ihan toivoton renkaanvaihtohommissa, ja vaadin eräänkin henkilön ”renkaanvaihto minuutissa”-näytöksen uusintaa. En usko, en j*******a usko että renkaan voi vaihtaa minuutissa. Mulla meni tuon yhden ja saman renkaan kanssa kaksi päivää. Täytyy harkita kisoihin jotain muuta tekniikkaa, voi muuten tulla vähän huonoja aikoja.

Kakkosharmittava asia on issias. Ei tykkää pyöräilystä nyt alkuunkaan. Lauantaina pyöräilin suoraan suunnistuskisoista osteopaatin ovesta sisään ja sanoin että ”Apua, issias.” ”Juilii?” kysyi osteopaatti ”Juilii.” vastasin minä ja aika varattiin keskiviikolle.

Kolmosasia on niin traumatisoiva, etten ole varma haluanko siitä edes kirjoittaa. Teen tämän nyt yhteisen hyvän vuoksi. Lauantaina oli kauden ensimmäinen suunnistus, mikä osoittautuikin yllättävän miellyttäväksi kokemukseksi. Turpaan tuli, mutta sitä nyt osasin vähän odottaakin. Viikon päästä olisi kuitenkin tosi toimet kyseessä Jukolan viestissä, joten täytyy tässä vähän palautella suunnistusta mieleen ja lihaksistoon. Päätin lähteä Helsingin keskuspuistoon vähän verestämään muistoja kevyen pk:n ja kartanlukuharjoituksen muodossa. Oli tosi mukavaa, tossu nousi ja itseluottamuskin taisi hieman. Yllättävän paljon oli auringonottajia metsässä. Jatkoin matkaa. Yllättävän paljon yläosattomia vanhoja miehiä tosiaan täällä metsässä. No tämä nyt on varmaan joku paikallinen tapa kun kesä on aluillaan ja jos ei rannalle jaksa raahautua. Aivan perk****sti yläosattomia vanhoja miehiä pikku speedoissa kävelemässä joka hemmetin kalliolla. No joo, tuolta seuraavalta kalliolta voisi vaikka kääntyä takaisin. No onpas täälläkin näitä ukkoja nyt joka kohdassa, ja näillä ukoilla ei nyt kyllä taida enää olla housujakaan jalassa. Siinä kohtaa tuntui siltä, että voisi tehdä vaikka yhden terävän vedon vaatetettujen ihmisten ilmoille.

Semmosta kotiseutuun tutustumista eilen.

SERTRI Malaga 2.6.2013

Tätä kirjoittaessa minulla ei ole minkään valtakunnan tietoa loppusijoituksestani. Sen tiedän että en ollut viimeinen. Ehei.

Aloitetaan vaikka eilisestä. Kävin noutamassa triathlonkaupan kisakansliasta numerot, hienon keltaisen uimalakin ja laihdutuspillereitä. Enpä ole moiseen ennen kisapussin sisällössä törmännyt. Eikä tarvitse törmätä uudestaan. Kiitoksia vain.

Malagan kommuunimme sai vielä viimeisen vahvistuksensa, Aamoksen. Aamos, the rasvattu salama, haettiin pyörälainaamosta vauhdittamaan elämää maanantaihin asti. Eilen käytiin tekemässä pikkuinen koelenkki ja tutustumassa kilpailukeskukseen.

Kisakeskus Misericordian rannalla oli jo melkein valmis, maali tsekattu, palkintojenjakolava tsekattu, lähtö mereen, pyöräilyt tasamaalla ja juoksu rantabulevardilla. Kyllä kelpaa. Ja Aamos, hyvänen aika sillä pääsee lujaa. (Lujaa niin kuin minun tasolla, ei vielä aikuisten lujaa.) Tunnin verran harjoiteltiin yhteistyötä ja koko sen ajan olin yhtä hymyä. Pablo on ollut hyvä sotaratsu, mutta on siinä vaan vissi ero kun saa alle maantiepyörän. Totesin yhteistyömme saumattomaksi ja palasin tankkaamaan lisää vesimelonia.

Kisa-aamu oli yllättäen aurinkoinen ja lämmin. Tein rohkean valinnan ja päätin ottaa kisa-asuksi kaksiosaisen kokonaisuuden. Täytyy vain muistaa tarkkailla märkäpukua pois riuhtoessa että housut pysyy jalassa. Kisapaikalla oli jo täysi tohina päällä. Aamulla starttasivat lasten sarjat, paralympiasarja ja supersprintit. Oma startti oli 12.45. Tai ainakin lähes. Tällä kertaa taisi heittää noin puolella tunnilla. Federacion porukka, eli liittoon kuuluvat, saivat lähtöluvan viisi minuuttia aikaisemmin. Meidät noubadit päästettiin matkaan viimeisenä.

Lähtöviivalla oli samaan aikaan kolmisen sataa urheilijaa. Vahingoista viisastuneena päätin tälläkin kertaa tyytyä takarivin paikkaan. Big mistake. Olin ihan hoo moilasena heti lähdön jälkeen porukan hitaudesta. Koko ajan olin tunkemassa naamaani jonkun toisen varpaisiin. Olin asettautunut oikein kätevästi myös aivan porukan keskelle, joten ei siinä mitään ihmetekoja ohittelun saralla päässyt tekemään. Ensimmäisen poijun kiertoa joutui jonottamaan. Sitten tuli vähän lisätilaa ja pääsi ihan oikeasti uimaankin. Tiedoksenne, uin vaparia. Olipa huikea kokemus. Oon ollut semmoinen avovesivajakki, että melkein teki mieli kiljahtaa riemusta kun tajusin, että osaan kisatilanteessakin ihan vaan normaalisti hengittää ja laittaa päätä pinnan alle. Hip hurraa. Oispa ollut kiva tietää minkälainen uinti olisi tullut jos olisi päässyt ilman kamppailulajeja etenemään. Viimeisen poijun jälkeen kaikki taklailut alkoi jo painaa eikä uinti ollut kauhean kaunista katsottavaa. Onneksi tässä lajissa ei jaeta tyylipisteitä. Vedestä pois ja vaihtoalueelle. Housutkin pysyi jalassa kun märkäpuku lähti ja aika reippaasti pääsin jatkamaan matkaa.

Aamos sinkosi liikkeelle sellaisella vauhdilla että jouduttiin ottamaan heti ohituskaista käyttöön. Eipä ole moista ihmettä täällä tarvinnut aikaisemmin tehdä. Vähän kävi mielessä että ollaankohan tässä nyt menossa kohti kaameaa hyytymistä. Onneksi aina tasaisin väliajoin joku miesjoukkio porhalsi ohi ja tajusin, ettei tässä nyt mitään maailmanennätyksiä olla tekemässä. Jatkoin samalla linjalla. Todella hämmentävää se kuitenkin oli. Vauhtia kiihdytti huomattavasti myös maailman hienoimpiin kannustuksiin lukeutuva plakaatti:

Lenkki oli jälleen 4 kertaa 5km. Muutamia naisia ohitin. Ei tietoa olivatko omaa lähtöryhmää vai edellistä ja millä kierroksella menossa. Itse en tietenkään tässä vaiheessa päästänyt naisen naista ohi. Pyöräily tuntui loppuvan ennen kuin oli alkanutkaan. Mielelläni olisin jatkanut vielä muutaman kierroksen, mutta välillä on juostava.

Juoksuun lähtö oli yllättävän helppoa. Vauhti ei varmaan päätä huimannut, mutta eipä se näyttänyt taas muillakaan, ohituskaistalla sai silti enimmäkseen olla. Tänään päättyi elämäni kaikkien kolmen triathlonkisan kestänyt historiallinen ”ketään ei päästetä ohi juoksuosuudella”-putki. Naisia en vieläkään ole päästänyt. Siitä pidän kiinni. Juoksu oli 2 kertaa 2,5km. Missään vaiheessa ei tuntunut aivan katastrofaalisen kauhealta (ensi kerralla pitää tuntua) eli voimia jäi (paha paha). Loppusuoralle onnistuin virittämään loppukirin jotain herraa vastaan, sain (oletan tietysti että kaikki kannustukset on osoitettu minulle) hyvät kannustukset ja voitin.

Maalissa kisapaitaa jonottaessa meinasi tulla puklut mutta muuten fiilis oli kyllä erityisen katossa.

Tulokset ovat edelleen mysteeri. Oma ajanotto tietysti unohtui heti kättelyssä. Kisojen tarjoilu oli kaikkien aikojen surkein: powerade-juoma ja…ja ei mitään muuta. Eipä siinä helteessä tosin paljon mitään olisi tehnyt mieli syödä, mutta silti. Joku pähkinä, por favor. No onneksi kämpillä pääsi värkkäämään perinteisen tortillapizzan. Jälkkäriksi vähän lisää melonia ja kakkosjälkkäriksi jätskille. 

Yllättäen Malagassa juhlitaan jälleen jotain sellaista, mikä edellyttää kaikkien uskonnollisten hahmojen roudausta kaduille sekä loputtomia jonoja torvensoittajia, lipunkantajia sekä tällä kertaa myös lapsimorsiamia(?)

Kisa saattoi mahdollisesti olla tämän kauden viimeinen sprinttimatka. Alkaisi vähän kutkuttaa päästä testaamaan pidemmänmatkankuntoa. Tältä erää viimeiseksi jäänyt Espanjakisa oli kyllä hirmu kiva ja jäi vähän semmoinen olo että ehkä musta triathlonisti vielä tehdään.

Edit. Nyt on tulosta. Campeones, campeones, oooeeoooeeoooeee!
Ainakin henkisesti.

uinti 750m 14:55

pyörä 20km 40:34

juoksu 5km 22:16

total 1:17:45

sijoitus 10/24

Saanko vielä palata Vantaalle? Palaan kuitenkin koska se on ainoa kisa johon edes jossain määrin voin näitä aikoja vertailla. Ja tietysti edelliseen Marbellan kisaan, mutta se nyt oli vähän semmonen ja tämmönen. Vantaalla kuitenkin vastaavat matkat, paitsi uinti 250m lyhyempi, menivät näin:

uinti 12:27

pyörä 46:32

juoksu 23:35

total 1:22:32,7 (on se tarkkaa)

Nyt oletan että jotain kehitystä on tapahtunut.