perjantai 28. kesäkuuta 2013

Äly vs. Tunne

Ikinä en ole pitänyt itseäni poikkeuksellisen älyllisesti lahjakkaana, jos en nyt ehkä aivan idioottinakaan, mutta ehkä jotain siltä väliltä. Tällä viikolla aavistukseni omista lahjoista saivat vahvistusta uimastadionilla treeniä tehdessäni. Kesän ensimmäinen stadikkauinti valoi uskoa omaan kuntoon, mutta älyllinen riemuvoitto siitä ei tullut. Uintivauhti parani huomattavasti kesken treenin. Ensimmäisen viidensadan metrin jälkeen olin itkua vääntämässä ja suru puserossa katsottuani kelloa. Digitaalinen viisari oli pysähtynyt kohtaan 20 minuuttia. Murheen alhossa avauduin uintikoutsille altaan mitasta ja sainkin kuulla uintikunnon kannalta ilouutisen: allas ei ole 25 vaan 50 metrinen! Uintimetrit tuplaantuivat kertaheitolla ja Anun mieliala parani roimasti. Siihen en ota kantaa miten on mahdollista sekoittaa nämä täysin eri pituiset matkat keskenään. Onneksi en ole satasen juoksija. Otan kuitenkin positiivisena kehityksenä sen faktan, että näyttävästi viidenkymmenen metrin uinti tuntuu kropasta puolta lyhyemmältä.

Joku on saattanut huomata että kisakalenteriin on ilmestynyt viikon päähän tapahtuma nimeltään Varpaisjärven Yömaraton. Kyllä, elämäni ensimmäinen maraton on käsillä. Varpaisjärvi, koska epäilen, että tapahtuma ei ole mikään massajuoksu. Yö, koska on se nyt siistimpää kuin päivällä. Maraton, koska ensi vuonna siihen alle olisi tarkoitus uida 3,8km ja pyöräillä 180. Ja kuinka tähän olen valmistautunut? Tietysti uimalla ja pyöräilemällä. Maratonkuntoa tässä ei enää hirveästi ehditä kasvattaa, mutta tarkoituksena ei olekaan mikään kolmen tunnin alitus, vaan osallistumispäätös tuli puhtaasti mielenkiinnosta omia rajoja kohtaan. Uskon asenteeseen enemmän kuin harjoitteluun. Pelkästä asenteen voimasta ei lihas kasva, mutta ei ilmankaan. Asenteen ollessa kohdillaan tekeminen on enemmän kuin kivaa ja löytää itsestään aivan uusia voimavaroja. Asennevamma on urheilijalle pahempi kuin mikään fyysinen vamma.
Oma asennevamma suunnistusta kohtaan nosti taas päätään tällä viikolla. Olin jo ennen starttia päättänyt että tästä ei nyt tule mitään, eikä siitä tullut. En myöskään ole hyvä pakottamaan itseäni tekemään asioita joita en halua. Mielipahan minimoimiseksi päätin asennevammailla sitten oikein kunnolla ja hölkötellä radan läpi virheittä. Ja vielä kun maalissa sain kaikkien rastien löytymisen kunniaksi palkinnoksi letun, ei siitä reissusta nyt niin huono maku jäänytkään.
Lähtihän taas hieman sivupoluille. Maratoniin en aseta (kuten en muihinkaan kisoihin) mitään erityisiä tavoitteita, paitsi läpipääsyn. Sijoitus tai aikatavoitteet haittaavat omaa suoritustani. Haluan tehdä suorituksen josta voin olla ylpeä ja onnellinen. Erityisesti inhoan bodausmaailmassa valloillaan olevaa "tyytyväisyys tappaa kehityksen" meininkiä. Koska saan olla tyytyväinen? Vaikka olisit paremmassa kunnossa kuin koskaan, pyyhi ihmeessä se hymynkare naamaltasi pois! Kehitys pysähtyy! Pyh sanon minä. Kyllä siitä koko matkasta täytyy nauttia jos jotain haluaa. Pieniä onnistumisia löytää aina, ja se jos joku motivoi eteenpäin. Pyrin nykyään ainoastaan tekemään parhaani. Urheilijoiden "teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää." repliikki on mielestäni täysin aliarvostettu ja turhaan parjattu. Pystytkö itse tekemään enemmän kuin parhaasi?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti