Joku on saattanut huomata että kisakalenteriin on ilmestynyt viikon päähän tapahtuma nimeltään Varpaisjärven Yömaraton. Kyllä, elämäni ensimmäinen maraton on käsillä. Varpaisjärvi, koska epäilen, että tapahtuma ei ole mikään massajuoksu. Yö, koska on se nyt siistimpää kuin päivällä. Maraton, koska ensi vuonna siihen alle olisi tarkoitus uida 3,8km ja pyöräillä 180. Ja kuinka tähän olen valmistautunut? Tietysti uimalla ja pyöräilemällä. Maratonkuntoa tässä ei enää hirveästi ehditä kasvattaa, mutta tarkoituksena ei olekaan mikään kolmen tunnin alitus, vaan osallistumispäätös tuli puhtaasti mielenkiinnosta omia rajoja kohtaan. Uskon asenteeseen enemmän kuin harjoitteluun. Pelkästä asenteen voimasta ei lihas kasva, mutta ei ilmankaan. Asenteen ollessa kohdillaan tekeminen on enemmän kuin kivaa ja löytää itsestään aivan uusia voimavaroja. Asennevamma on urheilijalle pahempi kuin mikään fyysinen vamma.
Lähtihän taas hieman sivupoluille. Maratoniin en aseta (kuten en muihinkaan kisoihin) mitään erityisiä tavoitteita, paitsi läpipääsyn. Sijoitus tai aikatavoitteet haittaavat omaa suoritustani. Haluan tehdä suorituksen josta voin olla ylpeä ja onnellinen. Erityisesti inhoan bodausmaailmassa valloillaan olevaa "tyytyväisyys tappaa kehityksen" meininkiä. Koska saan olla tyytyväinen? Vaikka olisit paremmassa kunnossa kuin koskaan, pyyhi ihmeessä se hymynkare naamaltasi pois! Kehitys pysähtyy! Pyh sanon minä. Kyllä siitä koko matkasta täytyy nauttia jos jotain haluaa. Pieniä onnistumisia löytää aina, ja se jos joku motivoi eteenpäin. Pyrin nykyään ainoastaan tekemään parhaani. Urheilijoiden "teen parhaani ja katsotaan mihin se riittää." repliikki on mielestäni täysin aliarvostettu ja turhaan parjattu. Pystytkö itse tekemään enemmän kuin parhaasi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti