maanantai 3. kesäkuuta 2013

SERTRI Malaga 2.6.2013

Tätä kirjoittaessa minulla ei ole minkään valtakunnan tietoa loppusijoituksestani. Sen tiedän että en ollut viimeinen. Ehei.

Aloitetaan vaikka eilisestä. Kävin noutamassa triathlonkaupan kisakansliasta numerot, hienon keltaisen uimalakin ja laihdutuspillereitä. Enpä ole moiseen ennen kisapussin sisällössä törmännyt. Eikä tarvitse törmätä uudestaan. Kiitoksia vain.
Malagan kommuunimme sai vielä viimeisen vahvistuksensa, Aamoksen. Aamos, the rasvattu salama, haettiin pyörälainaamosta vauhdittamaan elämää maanantaihin asti. Eilen käytiin tekemässä pikkuinen koelenkki ja tutustumassa kilpailukeskukseen.
Kisakeskus Misericordian rannalla oli jo melkein valmis, maali tsekattu, palkintojenjakolava tsekattu, lähtö mereen, pyöräilyt tasamaalla ja juoksu rantabulevardilla. Kyllä kelpaa. Ja Aamos, hyvänen aika sillä pääsee lujaa. (Lujaa niin kuin minun tasolla, ei vielä aikuisten lujaa.) Tunnin verran harjoiteltiin yhteistyötä ja koko sen ajan olin yhtä hymyä. Pablo on ollut hyvä sotaratsu, mutta on siinä vaan vissi ero kun saa alle maantiepyörän. Totesin yhteistyömme saumattomaksi ja palasin tankkaamaan lisää vesimelonia.
Kisa-aamu oli yllättäen aurinkoinen ja lämmin. Tein rohkean valinnan ja päätin ottaa kisa-asuksi kaksiosaisen kokonaisuuden. Täytyy vain muistaa tarkkailla märkäpukua pois riuhtoessa että housut pysyy jalassa. Kisapaikalla oli jo täysi tohina päällä. Aamulla starttasivat lasten sarjat, paralympiasarja ja supersprintit. Oma startti oli 12.45. Tai ainakin lähes. Tällä kertaa taisi heittää noin puolella tunnilla. Federacion porukka, eli liittoon kuuluvat, saivat lähtöluvan viisi minuuttia aikaisemmin. Meidät noubadit päästettiin matkaan viimeisenä.
Lähtöviivalla oli samaan aikaan kolmisen sataa urheilijaa. Vahingoista viisastuneena päätin tälläkin kertaa tyytyä takarivin paikkaan. Big mistake. Olin ihan hoo moilasena heti lähdön jälkeen porukan hitaudesta. Koko ajan olin tunkemassa naamaani jonkun toisen varpaisiin. Olin asettautunut oikein kätevästi myös aivan porukan keskelle, joten ei siinä mitään ihmetekoja ohittelun saralla päässyt tekemään. Ensimmäisen poijun kiertoa joutui jonottamaan. Sitten tuli vähän lisätilaa ja pääsi ihan oikeasti uimaankin. Tiedoksenne, uin vaparia. Olipa huikea kokemus. Oon ollut semmoinen avovesivajakki, että melkein teki mieli kiljahtaa riemusta kun tajusin, että osaan kisatilanteessakin ihan vaan normaalisti hengittää ja laittaa päätä pinnan alle. Hip hurraa. Oispa ollut kiva tietää minkälainen uinti olisi tullut jos olisi päässyt ilman kamppailulajeja etenemään. Viimeisen poijun jälkeen kaikki taklailut alkoi jo painaa eikä uinti ollut kauhean kaunista katsottavaa. Onneksi tässä lajissa ei jaeta tyylipisteitä. Vedestä pois ja vaihtoalueelle. Housutkin pysyi jalassa kun märkäpuku lähti ja aika reippaasti pääsin jatkamaan matkaa.
Aamos sinkosi liikkeelle sellaisella vauhdilla että jouduttiin ottamaan heti ohituskaista käyttöön. Eipä ole moista ihmettä täällä tarvinnut aikaisemmin tehdä. Vähän kävi mielessä että ollaankohan tässä nyt menossa kohti kaameaa hyytymistä. Onneksi aina tasaisin väliajoin joku miesjoukkio porhalsi ohi ja tajusin, ettei tässä nyt mitään maailmanennätyksiä olla tekemässä. Jatkoin samalla linjalla. Todella hämmentävää se kuitenkin oli. Vauhtia kiihdytti huomattavasti myös maailman hienoimpiin kannustuksiin lukeutuva plakaatti:
Lenkki oli jälleen 4 kertaa 5km. Muutamia naisia ohitin. Ei tietoa olivatko omaa lähtöryhmää vai edellistä ja millä kierroksella menossa. Itse en tietenkään tässä vaiheessa päästänyt naisen naista ohi. Pyöräily tuntui loppuvan ennen kuin oli alkanutkaan. Mielelläni olisin jatkanut vielä muutaman kierroksen, mutta välillä on juostava.

Juoksuun lähtö oli yllättävän helppoa. Vauhti ei varmaan päätä huimannut, mutta eipä se näyttänyt taas muillakaan, ohituskaistalla sai silti enimmäkseen olla. Tänään päättyi elämäni kaikkien kolmen triathlonkisan kestänyt historiallinen ”ketään ei päästetä ohi juoksuosuudella”-putki. Naisia en vieläkään ole päästänyt. Siitä pidän kiinni. Juoksu oli 2 kertaa 2,5km. Missään vaiheessa ei tuntunut aivan katastrofaalisen kauhealta (ensi kerralla pitää tuntua) eli voimia jäi (paha paha). Loppusuoralle onnistuin virittämään loppukirin jotain herraa vastaan, sain (oletan tietysti että kaikki kannustukset on osoitettu minulle) hyvät kannustukset ja voitin.

Maalissa kisapaitaa jonottaessa meinasi tulla puklut mutta muuten fiilis oli kyllä erityisen katossa.
Tulokset ovat edelleen mysteeri. Oma ajanotto tietysti unohtui heti kättelyssä. Kisojen tarjoilu oli kaikkien aikojen surkein: powerade-juoma ja…ja ei mitään muuta. Eipä siinä helteessä tosin paljon mitään olisi tehnyt mieli syödä, mutta silti. Joku pähkinä, por favor. No onneksi kämpillä pääsi värkkäämään perinteisen tortillapizzan. Jälkkäriksi vähän lisää melonia ja kakkosjälkkäriksi jätskille. 

Yllättäen Malagassa juhlitaan jälleen jotain sellaista, mikä edellyttää kaikkien uskonnollisten hahmojen roudausta kaduille sekä loputtomia jonoja torvensoittajia, lipunkantajia sekä tällä kertaa myös lapsimorsiamia(?)
Kisa saattoi mahdollisesti olla tämän kauden viimeinen sprinttimatka. Alkaisi vähän kutkuttaa päästä testaamaan pidemmänmatkankuntoa. Tältä erää viimeiseksi jäänyt Espanjakisa oli kyllä hirmu kiva ja jäi vähän semmoinen olo että ehkä musta triathlonisti vielä tehdään.

Edit. Nyt on tulosta. Campeones, campeones, oooeeoooeeoooeee!
Ainakin henkisesti.


uinti 750m 14:55
pyörä 20km 40:34
juoksu 5km 22:16
total 1:17:45
sijoitus 10/24

Saanko vielä palata Vantaalle? Palaan kuitenkin koska se on ainoa kisa johon edes jossain määrin voin näitä aikoja vertailla. Ja tietysti edelliseen Marbellan kisaan, mutta se nyt oli vähän semmonen ja tämmönen. Vantaalla kuitenkin vastaavat matkat, paitsi uinti 250m lyhyempi, menivät näin:

uinti 12:27
pyörä 46:32
juoksu 23:35
total 1:22:32,7 (on se tarkkaa)

Nyt oletan että jotain kehitystä on tapahtunut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti