tiistai 30. huhtikuuta 2013

Loman tarpeessa


No nyt on ollut henkisesti niin raskas kouluviikko, että komppaniamme päätti suunnata huomenissa Madridiin elpymään. Treenien kannalta tarkoittaa lyhyttä ja ytimekästä. Niin kuin jo Almuñécarin loppusuoralla totesin: vetoja. Vasen polvi ilmoitteli olemassaolostaan kipuilemalla heti kisan jälkeen ja kyykkyyn ei ole ollut asiaa. Nyt on pari päivää lepuuteltu (kasvatettu hauista) ja polvi on palautunut normaaliksi. Kotidiagnoosi oli ensin Osgood-Schlatter, mutta sitten tajusin, etten ole esipuberteetti-ikäinen poika, enkä halua pitää harjoittelusta kuukausien taukoa, joten vaihdoin diagnoosin patellan tendinoosiin. Ilmeisen yleinen pyöräilijän ongelma, ainakin jos pyörässä ei ole ihan kaikki säädöt kohdillaan. Olen siis pyöräilijä.

Vapunvietto on sujunut hyvin suomalaisissa merkeissä kotitekoisen siman, Fuengirolasta löytyneen tippaleivän ja vappupallojen seurassa.
Hyviä wappuja kansalle.

sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

27.4.2013 Duatlon Almuñécar Fenica

Järkyttävä tasapeli Malagan kanssa on historiaa. Eilen käytiin Pablon kanssa toisissa duathlonkisoissa. Tällä kertaa tiesin että kyseessä on duathlonkisa. Valmistautuminen harjoittelun muodossa oli sujunut hieman edellistä koitosta paremmin. Myös lukkopolkimet olivat mukana sekä pimppauksen kohteeksi joutuneet Merrellin menokoneet. 

Kisa oli malliltaan edellisen kaltainen 5/20/2,5km. Alun juoksu meni tuulienkin suhteen edeltäjänsä kanssa yksiin. Alkuun myötätuuleen mutta paluu ei. Juoksin varmaankin ihan fiksusti. Puolenvälin jälkeen alkoi tuntumaan pahalta, mutta ei vielä ihan kohtuuttomalta. Olin sen verran viisas tällä kertaa että olin katsonut pyöräilyn reittiprofiilin ja se lupasi ihan kohtuullista nousua 176 metriin/10km kierros. Vauhtia kuitenkin sai pitää, koska paikalliset ovat muutaman asteen edellä näissä pyöräilyhommissa. Jos jään jo juoksussa, ei pyöräilyosuudella ole toivoakaan. Tai niin kuvittelin. Juoksu loppui ja vaihto sujui ilmeisesti ihan mukavasti. Ei turhia sähläyksiä. Reidet olivat hapoilla, mutta muuten olo ei ollut niin tuskainen kuin Cadizin kisassa. Vastatuuli hyökkäsi kimppuun heti, taisteluhenki koki pienen notkahduksen ja aloin miettiä että mitähän tästä taas tulee, jos nyt maaliin pääsisi. Usein unohtaa, että ne olosuhteet on kaikille samat. Tuskin se takana tulevakaan on kovin riemuissaan niistä tuulenpuuskista. Ne ajatukset sai unohtaa pian, sillä mutkan takaa alkoi hahmottumaan minkälaisesta noususta on kyse. Tuuli oli siinä vaiheessa pieni ongelma. Reidet olivat vissiin saaneet sen verran rauhoittua, että nousuun lähdettäessä hapot ei ihan kauhean pahasti hyökänneet takaisin. Ja vaikka sykkeet hakkasivat ties missä, jalat vaan jaksoivat pyörittää. Paljon lisävoimaa antoi se, ettei niillä kalliilla pyörillä tee mitään jos ei ole millä liikuttaa. Siellä raavaat miehet taluttivat joka sortin maantiepyörää mäkeä ylös. Hitto miten paljon saa lisää virtaa kun pääsee Pablon kanssa kuittaamaan muita. No kyllä meidän ohi tultiin edelleen, mutta huomattavasti vähemmän kuin tasamaalla. Alamäissäkin pisteltiin maantiepyöristä ohi vauhdin ollessa parhaimmillaan 57km/h. Pyöräily toteutettiin kiertämällä sama lenkki kahteen kertaan. Juuri ennen ensimmäisen lenkin loppua pääsin kuittaamaan oman sarjan kilpailijan, vaikka kohta joku toinen vuorostaan kuittasi minut. (Nyt en ole ihan varma, aika saattoi jo kullata muistot, mutta) Toisella lenkillä meno ei tuntunut niinkään hapokkaalta kuin ensimmäisellä. Hapot eivät vieläkään saaneet yliotetta ja oma meno tuntui jopa kohtuullisen rullaavalta. Taakse en missään vaiheessa uskaltanut katsoa, koitin vain keskittyä omaan tekemiseen. Alamäessä yritin pitää jalat jonkin näköisessä liikkeessä koko ajan, etteivät ne kuvittele että tämä olisi vielä ohi. Vaihtoalueelle tultaessa joku järjestäjä rohkeni kysyä sormimerkein olenko mahdollisesti mennyt jo yhden vai kaksi kierrosta. Koitin ottaa sen positiivisesti ja kaarsin vaihtoalueelle. Kiitin Pabloa ja sujautin kengät jalkaan. Hyvin toimi tämä uusi nauhasysteemi. Kengät meni nopsasti paikoilleen ja pysyivät ihan yhtä hyvin kuin ennenkin. Alussa juoksu tuntui hurjan hyvältä olosuhteisiin ja ennakko-odotuksiin nähden. Sitten taas juoksin kulman taakse ja edessä oli jäätävä (no ainakin jyrkähkö) ylämäki. Nyt joudun häpeäkseni tunnustamaan että alennuin ottamaan siinä muutaman kävelyaskeleen. Siinä vaiheessa kun juoksuvauhti menee kävelyä hitaammaksi, kannattaakin ehkä nöyrtyä. Viimeinen 2,5km juostiin vanhankaupungin kaduilla. Tuli kaikki sprinttisuunnistustreenit hyötykäyttöön kun reitti teki mutkaa milloin mihinkin suuntaan ja välillä vaihdettiin porrasjuoksuun. Viimeinen pätkä oli aika bipolaarinen. Välistä tuntui että vauhtia voisi kiristää vaikka kuinka ja kohta taas mietin että miten selviän ilman yhtään enempää kävelyaskelta maaliin. Noin 1km ennen maalia sain minut ensimmäilellä pyörälenkillä ohittaneen kilpakumppanin selän näkyviin. Ikävä asia oli se että hän oli mäen päällä ja minä alla. Koko loppumatkan sain tasaisesti kurottua välimatkaa umpeen, mutta omat paukut oli viimeisillä metreillä käytetty, enkä onnistunut tälläkään kertaa muodostamaan minkään sortin loppukiriä (treenaa loppukiriä). Maaliviiva ylittyi tällä kertaa ajassa 1:27:37. Kilpailun nettisivuista päätellen minkäänlaisia virallisia tuloksia saattaa joutua peri espanjalaiseen tyyliin odottamaan tovin. Lisään ne tänne jos joskus ilmestyvät.

Tuloksia täältä

juoksu 5km: 21:29
pyöräily 20km: 54:02
juoksu 2,5km: 12:07


Ei siinä vielä kaikki. Päästiin Pablon kanssa palkinnoille! Oltiin viidensiä ja kuitattiin tästä suorituksesta 50€. Meidän (eliitti)sarjassa tosin oli ehkä se 10 osallistujaa, mutta piestiin myös muiden sarjojen naiset. Vakuuttavaa työtä Pablolta, olisin voinut lyödä vetoa että ensimmäiset menestykset olisi tulleet ennemmin Elizabethin kanssa. Homma nyt kuitenkin on niin että olen kansainvälisen tason duathlonisti. Repikääs kilpakumppanit siitä. Ja loppuun haluaisin kiittää kaikkia yhteistyökumppaneita, erityisesti Malagaa ja hänen tuuliaan ja mäkiään.

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Malaga-Anu 1-1

Varoitus: tämä teksti saattaa sisältää voimasanoja. Lukeminen omalla vastuulla.

Nyt taisin saada sen viime viikolla kaipaamani sankaritreenin. Suunnistajaksi olen kohtuuttoman huono tulkitsemaan maantiekarttoja. Se on todettu moneen kertaan, mutta ei silti ilmeisesti tarpeeksi. Tänään ajattelin pistellä menemään kevyen pitkän PK:n pyörällä tasamaalla, jonka olin eilen löytänyt. Tarkoituksena oli mennä katsomaan aikaisemmin junan ikkunasta näkyneitä maisemia. No olin katsonut kartasta että se on sellainen noin 80 kilometrin urakka. Ihan sopiva pitkä lenkki tasamaalla. Varustauduin hyvin, otin jopa renkaanvaihtovälineet mukaan ettei tarvitse sitten puolessavälissä ihmetellä puhjenneen renkaan kanssa. Eilisestä poiketen Malaga tarjosi heti alkuun kaiken vauhdin tappavan vastatuulen. No tästähän ei lannistuta vaikka vauhdit oli välillä alamäkeen mennessä ja samalla vauhtia polkiessa 13km/h. Ensimmäinen stoppi n. 30km kohdalla: banaania ja eväskeksiä naamaan ja matka jatkuu. Sitten alkoi nousu ja vastaan tuli Alora. Muutaman kerran liikenneympyrässä pyörittyäni, totesin että tuonne, ja laskin kaiken nousemani alas. Masensi vähän. Aika moneen kertaan tarkistin että olen menossa oikeaa tietä oikeaan suuntaan, mutta tosiasia oli se, että tasamaan lenkiksi reittini tulee olemaan yllättävän mäkinen.
Saavuin näköalapaikalle. Alhaalla virtasi joki ja vastapäätä oli vuori. No onhan näitä nyt nähty. Joku paikallinen alkoi juttelemaan ja kun sanoin että tulen Malagasta, vastaus oli, että ”sinä olet sitten hyvässä kunnossa, Malagasta on varmaan 50km tänne.” Ja tosiaan, matkamittari näytti iloisesti 51km. Enkä ollut vielä edes puolivälissä. Mies kertoi myös että hän voi seurueineen tarjota kyydin takaisin Aloraan, pyörän voisi heittää katolle. Kieltäydyin kohteliaasti, ja mies vielä kertoi että Aloraan palattuani voin sitten palata takaisin Malagaan junalla tai bussilla. En todellakaan, miten epäurheilijamaista, ajattelin, kiitin vinkistä ja jatkoin matkaa.
Seurasi nousu ja hienoja maisemia ja lisää nousua. Kello alkoi näyttää kuutta. Olin ollut matkalla kolme ja puoli tuntia. Puoliväli alkoi lähestyä ja miehen sanat junakyydistä takaisin alkoi kummasti palata mieleen. Nousin, laskin, nousin, laskin. Eikö täällä oikeasti osata tehdä suoria teitä! Malaga vastaan Anu kamppailussa tilanteet vaihtuivat tiuhaan. Ylämäissä Malaga oli ehdoton voittajasuosikki, mutta alamäen alkaessa Anu sai yliotteen. Maisemat oli varmaan ihan hienoja, mutta niistä ei ole nyt valitettavasti jäänyt hirveästi dokumentteja. Kanavoin kaiken energian järjissä pysymiseen ja jalkojen liikkeeseen. Mitä jos junia ei enää menekään. En ikinä kerkeä tällä vauhdilla ennen pimeän tuloa mihinkään. Onko äiti joskus varoittanut jotain liftaamisesta? Ei kai. Jossain Ardalesin tienoilla huomasin toistavani mantraa joka meni suunnilleen näin: voi hyvänen aika-voi herranjestas-v***u aina EI voi olla vastatuuli. Tätä litaniaa toistin vaihtelevin kombinaation aikalailla kotiin asti. Lähempänä Malagaa kuulin itseni sanovan ääneen myös voimasanat voi s*****a ja voi j*******a. No mutta vielä ei olla lähellä Malagaa. Ardales jäi taakse ja nousin kohtuullisen loivaa mutta pitkää ylämäkeä n. 10km/h. Yhtään paukkuja ei irronnut. Tässä kohtaa päätin antaa Malagalle luovutusvoiton ja hypätä siihen ******** junaan sieltä ***** Alorasta. Eipä aikaakaan kun asemat taas vaihtuivat ja päätin että perskeles, en ole mikään luovuttaja, pyöräilen takaisin vaikka mikä olisi. No jos olisi heti siihen perään ihan kohtuullinen nousu, niin saattaisin tulla taas toisiin aatoksiin. Ja niin kävi. Mutta eipä aikaakaan kun taas laskettelin onnellisena mäkeä alas ja kun aurinkokaan ei vielä näyttänyt laskemisen merkkejä…. Alamäet oli kyllä välillä sellaista röpelöä, etten uskaltanut katsoa pyöränrenkaiden kuntoa. Parempi lasketella pelkällä vanteella, kuin joutua tässä vaiheessa renkaanvaihtohommiin. Kumit kesti (hyvä Pablo) mutta vielä koitti se viimeinen ylämäki ja luovutusvoitto alkoi tuntua ainoalta oikealta ratkaisulta. Reidet hapoilla vyöryin takaisin Aloraan ja suorinta tietä juna-asemalle, vain todetakseni että juna jonka näin juuri lähtevän, olisi ollut Malagaan menevä. Aikataulu näytti seuraavan junan lähtevän tunnin päästä. Kuulin Malagan nauravan minulle. Nyt aurinko alkoi näyttää laskemisen merkkejä ja nopealla laskutoimituksella (kannattaako tässä vielä luottaa omiin laskuihin?) päättelin että olisin junalla samaan aikaan perillä, kuin jos nyt lähtisin polkemaan. Voi reisi parkoja. Luulivat jo päässeensä tuskasta ja nyt joutuivat vielä kerran tiristämään itsestään kaiken irti. Jos nyt mitään oli enää irti saatavissa. Auringon laskeminen sai kuitenkin vipinää kampiin ja lähdin polkemaan. En ole varma naurattiko vai itkettikö. Malaga oli ilmeisesti katsonut parhaaksi tässä vaiheessa olla lyömättä lyötyä ja tarjosi kohtalaisen vastatuulettoman viimeisen etapin. Mutta hyvät autoilijat, lopettakaa se tööttäily! Joku kerta olen vielä ojassa teidän takia. En tiedä miksi teette sitä, mutta lopettakaa se. Viimeisillä kilometreillä muutin mantraani hieman. Asetin välietappeja kuten mäki, silta ja juna-asema. Sitten toistin mantraa mäki-silta-juna-asema-koti, mäki-silta-juna-asema-koti,… niin kauan kunnes etappi oli ohitettu ja poistin sen listasta: silta-juna-asema-koti, silta-juna-asema-koti,… Suurin osa eväistä oli käytetty jo ajat sitten, mutta uhrasin viimeiset eväslakritsat kolmisenkymmentä minuuttia ennen maalia, ja totesin että nyt olen omillani. Jos pysähdyn ostamaan mitään, en kykene enää liikahtamaan.
Pääsin lopulta uupuneena ja onnellisena(?) takaisin lähtöpisteeseeni ja matkamittari vilautti iloisesti kilometrilukemaksi 130. Aikaa tähän kokonaisuuteen onnistuin käyttämään 7h taukoineen (n.40min). Oli Uhotoisen likka tummaa tyttöä. Mitä tästä opimme? Ei varmaan yhtään mitään. Siitä syystä pyysin kämppistä ryhtymään epätoivoisiin tekoihin jos huomenna sattumalta yrittäisin lähteä pyöräretkelle. Mutta hei, Malaga ei voittanut, vaikka tasapelin se kyllä ansaitsi. Vähän jäi myös harmittamaan, ettei rengas puhjennut. Se olisi ollut kaunis koriste kakun päälle.

maanantai 22. huhtikuuta 2013

Viikon kootut

ma:
03:15 Harjoittelu ei katso kellonaikaa: yölenkki lentokentälle juosten ja paluu pyörällä. VK 18km 1h 17min
18:30 Pyöräily 40km 2h 5min. Mäkipätkä. En oo oikeasti noin hidas.
ti:
Heti kun suunnittelee tekevänsä jotain mahtitreenejä, yrittää joku tauti pilata suunnitelmat. Kurkku kipeä ja limainen = lepopäivä
ke:
Kurkku edelleen vähän kipeä ja limainen mutta ei muita oireita = treenaamaan
Pyöräilyä PK 40km 1h50’ Torremolinos check
to:
Edelleen vähän nihkeä olo, mutta lähdin kokeilemaan miltä treeni maistuu. Pahaltahan se maistui, mutta siihen vaikutti myös tonniin nousu pyöräillen. Menomatka >2h, paluu 35min. Saako näitä alamäkiosuuksia laskea treeniin? 46km 2h 45min
pe:
Yhdistelmätreeni. Pienimuotoista säätöä, mutta tulihan siitä ihan sopivasti hapottavaa touhua. Toisella juoksupätkällä alkoi tuntua jo normaalilta juoksulta.
pyörä 9km/20min-juoksu2km/10min-pyörä10km/20min-juoksu2km/10min. No nyt ei oma ajanotto ihan pelittänyt, mutta melkein näin. + verkat 11km 30min 
+5min hapottava dippitreeni
la:
Sevilla. Helteensietokyvyn kohottamista.
su:
Pyöräily. 72km 3h 55min
huh. Kilometrivauhdeilla ei vieläkään pääse pätemään, mutta kohtuullisen raskasta settiä reisille. Paitsi se viimeinen alamäki.

juoksu 13km 1h 10min
pyörä 237km 12h12min
hapottava dippitreeni 5min
yht: 250km 13h 27min

Ei siitä nyt ihan sellaista mahtiviikkoa muodostunut kuin kaavailin. Mutta ei nyt ihan huonokaan. Ensi viikolla pistetään paremmaksi.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Tri Hercules Cadiz 6.4.2013


Aika hyvin, mutta joku olisi vielä voinut vähän enemmän pitää niitä peukkuja ylhäällä. Jos nyt omatunto kolkuttelee, niin mene itseesi ja yritä ensi kerralla hieman enemmän.

Kisa-aamu oli perinteiseen tapaan aivan kamala ja parhaani tein, että olisin keksinyt minkä tahansa tekosyyn oikeuttamaan sängynpohjalle jäämisen. Kisan startti oli iltapäivällä neljältä ja bussi kisapaikalle lähti 7.30 = aivan liian aikaisin espanjalaiseen toimintaan tottuneelle. Olin ilmeisesti ollut kaukaa viisas ja kertonut julkisesti osallistuvani kilpailuun, joten perääntymiselle ei ollut sijaa. Puurot naamaan ja bussiasemalle. Ahdisti.
Ensimmäiset tunnit bussissa ahdistuin edelleen ja yritin yhä parhaani mukaan keksiä hyviä tekosyitä jättää kisat väliin. En onnistunut. Viiden ja puolen tunnin bussissa kököttämisen aikana tylsistyin istumiseen ja ahdistus alkoi muuttua innostuneeksi kisan odotukseksi. Mitä lähemmäs kisakaupunkia saavuttiin, sitä parempi kisafiilis tuli.
Kisapaikalla tuli melko selväksi, että Pablo saattaa hieman erottua joukosta. Ainakin kerättiin katseita kun liimailin numerolappuja kiinni. Kävin katsastamassa kisapaikkaa:
Menin tarkastamaan uintireittiä: ei poijuja
Menin arvioimaan kilpakumppaneita: ei märkäpukuja
Menin tarkastamaan vaihtoalueen: Ei lenkkareita tai pyyhkeitä

Kuulutuksestahan en ymmärtänyt mitään, paitsi kuuluttajan mainitsemat numerot 3 ja 5. Vaihtoehdot tässä vaiheessa olivat joko jäätävän pitkä uintimatka meressä ilman märkäpukua tai duathlon. Jälkimmäinen osui oikeaan. Muutama espanjan lisäkurssi voisi ilmeisesti olla paikallaan ennen kuin ilmoittautuu seuraaviin kisoihin.
Ei siinä, märkäpuku äkkiä piiloon, lenkkarit jalkaan ja lähtöviivalle. Hieman erikoinen kisafiilis kun lähtöviivalla seistessä ei ole kuin harmaa aavistus tulevasta matkasta. Triathlonkisan ohjeista lukemani 5km juoksu taisi kuitenkin suunnilleen pitää paikkansa. Juoksureitti kulki rantakatua edestakaisin 2,5km suuntaan. Ensin alamäkeen myötätuulessa ja kohta takaisin ylämäkeen ja vastatuuleen. Ei ollut mikään lennokas päivä, mutta ilmeisesti sinnittelin toisena naistensarjalaisena melkein vaihtoon asti. Vähän ennen juoksuosuuden loppua kaksi kilpakumppania kiristi ohi. Jätin lukkopolkimet tältä reissulta pois. (Näin jälkikäteen on hyvä miettiä että miksi ihmeessä, mutta jostain syystä olin päättänyt polkea juoksukengillä.) Siitä syystä kuitenkin sain uudestaan kuitattua vaihdon aikana minut aikaisemmin ohittaneet kaksi naista. Ilo ei ollut pitkä, kun muutaman polkaisun jälkeen hyökättiin taas takaa ohi. Jostain syystä elin juoksun aikana sellaisessa harhakuvitelmassa että pyöräily on kevyttä ja helppoa ja tasoittaa sykkeet nopeasti. Kuvittelin väärin. En koskaan käytä sykemittaria, joten tarkkoja arvoja ei ole tarjolla, mutta korkealla liikuttiin ja kauan. Todellisuudessa tässä vaiheessa poljin vielä loivaan alamäkeen myötätuulessa joten todellinen tuska koitti vasta 11km kääntöpaikalla. Maantiepyörää lappasi koko matkan ajan ohi mutta kannustus oli kovaa. Helppo se tietysti on ohittajana huudella. Jossain vaiheessa aloin jo epäillä että olen jäänyt koko letkan viimeiseksi. Tosin lopputuloksissa voitin ainakin ne jotka taluttivat pyöriään puhjenneiden renkaiden takia sekä hänet joka makasi otsa auki tiensivussa. Jee. En ihan onnistunut pysymään kärryillä kuinka monta naista oli tullut pyöräosuudella ohi. Kisa oli melkoisen miespainotteinen. Se näkyi myös kannustuksessa. Sain hurjia suosionosoituksia pitkin matkaa, aivan kuin naisurheilija olisi suuri harvinaisuus. Olo oli kuin suurellakin triathlon duathlontähdellä. Jossain vaiheessa taisin heittää yläfemmat erään noin kaksi-vuotiaan katsojan kanssa.
No happoa puski kuitenkin koko pyöräilyn ajan. Oletin matkalla että edessä on vielä toinenkin viiden kilometrin juoksupätkä. Juoksu ja pyöräily kulkivat ensimmäiset 2,5 km samaa reittiä ja kun paluumatkalla 2,5km kohdalla ei näkynyt juoksijan juoksijaa, päättelin, että paikallisessa duathlonissa on kaksi osuutta. Olisin siis voinut huoletta polkea jalat hapoille jo aikaisemmin. Kiristin vauhtia ja harmittelin että kaksi naista oli juuri päässyt ohi. Reidet hapoilla yritin puristaa kaiken irti mitä loppupätkällä oli puristettavissa, kun vähän päälle kilometri ennen maalia näin juoksijoita ja tajusin, että alun kuulutusten 3km tarkoitti viimeistä juoksupätkää. Se olikin sitten melko lailla hapokas kolme (tai 2,5) kilometriä. En ole sitten viime syksyn harjoitellut pyöräilyn ja juoksun yhdistelmää ja sen kyllä huomasi. Vauhti oli alamäkeenkin parhaimmillaan PK lenkin tasoista, mutta muilla meni onneksi vielä huonommin. Tuntui aika koomiselta ohittaa kilpakumppaneita sellaisella köpöttelyllä. Note to self: ensiviikolla treenaat juoksua pyöräilyn jälkeen. Maalissa oli taas suuren luokan kannustukset ja tarjolla alkoholitonta kaljaa. Ja olo oli onnellinen.

Mysteeri triathlonin muuttumisesta duathloniksi "selvisi" takaisin Malagaan päästyä. Sähköpostiin oli ilmestynyt viesti, jossa kerrottiin että "erityisistä syistä uintiosuutta ei ole vaan kilpailu käydään duathlonina".

Mutta onpahan nyt duathlonkausi avattu, eikä luultavasti jäänyt viimeiseksi kilpailuksi, ensi kerralla vain hieman paremmalla valmistautumisella.

Tosivirallisettulokset: Naisten sarjassa oli ehkä 14 osallistujaa. Olin ehkä neljäs. En tiedä pitikö matkat paikkansa. Nämä ovat ehkä suunnilleen aikani. En tiedä onko niissä vaihdot mukana vai ei:
juoksu 5km: 22min
pyöräily 22km: 51min
juoksu 2,5km: 12 min
Virallinen yhteistulos on 1:25:15

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Apuva

Mulla alkaa huomenna kisakausi. Kunhan vaan selviän kisapaikalle. Kaikki on ihan auki, koska en vieläkään ymmärrä kisaohjeita. Luulen että kyseessä on sprinttimatka, vaikka eräissä ohjeissa puhuttiin perusmatkasta??? Huomennahan se sitten selviää loppuajan perusteella, mikä matka oli kyseessä. Pitäkää peukkuja sille, että saan pyörän kuljetettua bussilla. Sitten sille, että löydän kisapaikalle. Sille, että olen ylipäätään osannut ilmoittautua kyseisiin kisoihin. Sille, että kyseessä on sprinttimatka. Ja sille, että selviän kisasta edes vähän kunniakkaasti. Ja vielä vaikka sille, että pääsen joskus takaisin Malagaan.