maanantai 23. lokakuuta 2017

Jokaisella rusehtavalla kaudella on hopeareunus

Lauantaina oli suunnistusvuoden viimeinen kisa, Halikkoviesti. Se on vähän niin kuin suomalainen versio 25mannasta, mutta pienemmällä joukkueella (15 henkeä) ja vähemmillä osanottajilla mutta sitäkin raivokkaammalla taistelulla voitosta ja parhaan seuran tittelistä. Juoksin ensimmäistä kertaa Hiidenkiertäjien ykkösessä. Jos joku ihmettelee miten päädyin näillä suorituksilla taas ykkösjoukkueeseen, niin ihan siitä systä että muilla tahoilla on edelleen ollut trendikästä lisääntyä näinä aikoina ja lopuilla olla kipeänä. Näin se homma hoituu!
(c) Ilkka Saarimäki
Ja kyllä. Kevään orastava kunto is back! sopivasti kauden loppuun, mutta mieluummin nyt kuin vaikka ensi viikolla. Kuinka onnistuin onnistumaan? Heti kisa-aamusta asti fiilis oli hyvä. Herätyskellon soitua ei tehnyt mieli kääntää kylkeä, vaan oikein odotin että pääsen metsään. Päätin verrytellä huolella. Samalla psyykkasin itseäni tulevaa varten. Suunnistus edellä ja niin kovaa kuin sen puitteissa pääsee. Yleensä juttelen itselleni positiivisia hyvästä kulusta, vaikka jo verrytellessä tuntuisi karmivalta. Vähän tietysti jännitti, koska viesti kulki niin hyvin muiden toimesta. Kevyellä kisapaikkajutustelulla sai aina hetkeksi ajatukset pois tulevasta suorituksesta ja semmoinen helpottaa ainakin omaa jännitystä. Olin taas kolmen hengen nelososuuteni ensimmäinen lähtijä. Sain kartan käteeni ja juoksu lähti kuin tykin suusta. Juoksu tuntui tämän kauden mittapuulla niin hyvältä ettei siinä ollut mitään järkeä. Mietin että menenkö liian lujaa ja hyydyn sitten, mutta jatkoin samalla vauhdilla. Ja jaksoin loppuun asti. Keskittyminen pysyi kartassa, enkä antanut muiden saman osuuden juoksijoiden häiritä. Onnistuin tekemään myös omia ratkaisuja, enkä vain tyytynyt riuhtomaan kenenkään perässä. Oletuksena oli, että osuuden kaksi muuta juoksijaa tulisi kuittaamaan minut, mutta ei. Sain jälleen rimpuiltua ensimmäisenä vaihtoon. 

Voi luoja miten ihminen voi olla iloinen yhden 4,3 kilometrin suunnistussuorituksen vuoksi. Jos aikaisemmin omat viestisuoritukset ovat olleet vain vahinkojen minimoimista, niin nyt voi todellakin sanoa tehneensä jotain joukkueen sijoituksen eteen. Ja se sijoitus oli muuten toinen! Ankkuri vetäsi vielä viimeiseltä rastilta kärjessä, mutta vastustajan tossu oli herkempi kisan lopussa. Aavistuksenomainen loppukiritappio, mikä ei ainakaan meikäläisen fiilistelyjä himmentänyt yhtään. Mahtava veto koko joukkueelta!

Kyllä tuntuu nyt niin hyvältä! Tämmöistä päätöstä en vielä viikko sitten olisi osannut edes toivoa. Viime viikkoina kuitenkin on miettinyt ihan huolella, että mitä järkeä tässä on, kun mikään ei tunnu onnistuvan. Kyllä se kunto ja taito siellä on. Ja tulevaisuuden muistilistalle seuraava: älä jää märehtimään koko kesäksi yhden suorituksen alhoon. Ryve siellä hetki, käsittele asia ja siirry elämässä eteenpäin.

Avot!

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Suunnistuksen Kausianalyysi 2017 – Ruskeanvivahteinen

SM-sprintin jälkeiset tunnelmat kuvaavat kaudesta jäänyttä fiilistä
Nyt se on melkein ohi! Ensin oli tarkoitus odottaa vielä lauantain Halikkoviesti taputelluksi, mutta tämä nyt syntyi vähän huomaamatta. Ja vaikka analysointi ei ole omia suosikkihommia. Tämä kausi on sellaista vaatinut.

Ennen kuin käyn arkistoihin käsiksi ja alan käymään läpi kulunutta suunistusvuotta fiilis on se, että kaudessa ei kovin montaa suunnistuksen riemuhetkeä koettu. Voi myös johtua siitä, että epäonnistumisilla on aina kovempi yritys jäädä roikkumaan muistiin. Jännityksellä siis odotan itsekin, minkälainen suunnistusvuosi tämä olikaan. 

Palataan ihan alkuun, eli talven harjoitteluun. Se oli vaihteeksi laadukasta, jollain tasolla järkevästi rytmitettyä ja vältyin myös pahemmilta räkätaudeilta. Olin uhonnut taas viime kauden lopussa olevani kovemmassa iskussa kuin koskaan ja kerrankin se ei ollut ihan epärealistinen ajatus.

Kevään ensimmäinen kilpailu, Stadi-sprintti jännitti jostain syystä ihan älyttömästi. Muistan kuinka seisoin jalat vetelinä lähtöä odottamassa ja suoritus oli sen mukainen. Mutta muuten omia kevätkisojen tuloksia selatessa, ei siellä enimmäkseen mitään grande katastrofeja ole ollut. Ihan positiivisia sijoituksia ja muutamaan kertaan selkeästi parempi sijoitus on kaatunut hermopummiin. Kunto on siis ollut ihan ok ja suunnistuskin suurimmaksi osaksi sujunut.
Kahden maajoukkuenaisen kanssa on
huomattavasti helpompi päästä palkinnoille:
FinnSpring-viestin 2.
Toukokuussa en käynyt yhtään kisaa. Se selittyy maailmancupin järjestelytehtävillä, ja niitähän riitti. Projektia en missään nimessä vaihtaisi pois, mutta sillä oli todella iso vaikutus loppukauteen. Yhden kuukauden hyvin vähäinen treenaaminen, yhden kuukauden täydellinen treenaamattomuus ja yhden kuukauden palautuminen mc-urakasta vei kuntoa aika hyvin alaspäin. Ei vaan kerta kaikkiaan ehtinyt treenaamaan. Jos olisi ehtinyt, ei jaksanut.

Hetken aikaa porskutettiin vanhoilla pohjilla ja yllättävänkin hyvin. Helsinki O-Gamesien A-sarjan ensimmäisen päivän ykköstilan tyrin taas toiseksi viimeiselle rastille, mutta iloa riitti, kun huomasi kunnon olevan hyvä. Ajattelin että lepo on tehnyt tehtävänsä. Mutta kuten myöhemmin selvisi, 2-3kk lepo ei tee hyvää vaan kadottaa koko orastavan kunnon. Forssa Games oli myös aivan loistoveto ja loi valheellista uskoa omiin taitoihin Venlojen viestin alla. 

Venlojen viesti johtikin semmoiseen pohjamutaan, että se sävytti ihan koko kautta vähän ruskeammaksi kuin se todellisuudessa olikaan. Jos nyt vielä kerran märehdin tämän kisan kulun auki, niin josko siitä sillä sitten päästäisiin eteenpäin.

Olin avausosuudella. Olen yksi maailmanhistorian epävakaimmista aloittajista, mutta onnistuessani voin olla ihan hyvä. Tällä kertaa en. Lähdössä oli rauhallinen fiilis, ehkä liiankin. Pitkän alkukiihdytyksen jälkeen metsään ja kävi heti selväksi että tästä tulisi raskas reissu. Ei siis olisi tarvetta tehdä ylimääräisiä koukkuja. Joten unohdin siis suunnistaa heti alusta alkaen. Ykköselle pummi, kolmoselle pummi, neloselle pummi. Tässä kohtaa katsoin minkälaisessa seurassa etenin ja järkytyin. Oli vanhaa muoria ja aivan räikeitä kaveriporukan koonneita hupijoukkueita. Porukka käytännössä vaelsi ja keskusteli samalla kun itse puuskutin henkihieverissä eteenpäin. Yksi rasti löytyi hyvin (koska se oli kaikilla yhteinen) ja sitten se tapahtui, loputkin aivotoiminnasta lähti rajusti surkastumaan. Se alkoi, kun jouduin rastilta lähtiessäni tekemän valinnan kahden reitinvalinnan väliltä: oikealta vai vasemmalta. Lähdin vasemmalle reitille, palasin oikealle ja lopulta menin viivaa pitkin. Olin niin helvetin kiukkuinen itselleni rämpiessäni ehdottomasti huonointa mahdollista reittiä rastia kohti. Vaihe yksi saavutettu: päätöksenteko muodostuu mahdottomaksi. Jatkoin matkaa ja katselin kartasta että kohta päästään minulle vahvemmalle alueelle pienipiirteiseen kalliomaastoon ja sitten maaliin. Rasteja löytyi ja maali läheni. Ihanaa päästä täältä pois! Televisiorastin jälkeen hukkasin itseni hetkeksi ja kiinni saatuani hämmennyin pahasti. Minulta on jäänyt rasti välistä! Pysähdyin ja tarkistin. Kävin mielessäni kyseistä väliä läpi. Ei mitään muistikuvia. Vaihe kaksi: kaput. Voi v***u, ei tämmöistä voi käydä! Ei nyt! Lähdin juoksemaan letkaa vastaan. Raivasin takaisin päin ikuisuudelta tuntuvan matkan, tulin polulle. En taaskaan keskittynyt suunnistamaan. Paikansin itseni, liikahdin lähemmäs rastiani ja silloin tajusin: täällä on oltu ennenkin. Juoksin rastille ja se näytti juuri niin tutulta paikalta, kuin se voi näyttää henkilölle joka on juuri siellä käynyt. Voi nyt v***u! Leimasin varalta ja lähdin juoksemaan rataa loppuun. Hävetti niin hirveästi. Mietin matkalla että minkä tekosyyn keksin maalissa kerrottavaksi. Ei tämmöisestä kehtaa kertoa. Ehkä joskus kahdensadan vuoden päästä tälle voi jo nauraa, mutta ei nyt. Mitä sanon? Emit tippui ja jouduin jäämään etsimään sitä? Aina varma vaihtoehto. Nilkka meni?? Selvitin loppuradan kohtuudella ja päästin seuraajan matkaan sijalla 370, 23 minuuttia kärjen perässä. Yhdellä lyhyellä välillä onnistuin ottamaan turpaan lähes kahdeksan minuuttia hortoillessani eestaas. Voi perse. (Ihan vain kontrastin vuoksi: vuosi sitten avausosuudella jäin kärjelle 5.51.) Sitten menin itkemään maalialueen läheisyyteen parkkeerattujen autojen väliin. Jos jotain hupaisaa yksityiskohtaa kaipaa, niin hetki oman vollotuksen aloitettuani paikalle saapui myös toinen nainen samoissa hommissa. En muista milloin olisin itkenyt kisan jälkeen. Seurateltalla tunnelma oli jäätävä, vaikka useimmille sijoitukseni oli varmasti yksi hailea ja vielä useampi ei sitä varmaan edes tiennyt. Kerroin tarinan muutamille. Siinä tilassa kun vielä tulkitsi aivan kaikki reagoinnit hyvin negatiivisesti, totesin olevani maailman huonoin ihminen. Seuraviesteissä olisi niin hirveän kiva onnistua.
Sillälailla, sujuvasti ysiltä kympille ja takaisin.
Siitäpä se sitten lähti. Olen huono suunnistaja, en halua suunnistaa, en käy tekemässä suunnistustreenejä enkä osallistu suunnistuskilpailuihin, suunnistus on pyllystä. Ja sehän ei varsinaisesti nostata tasoa syksyn kisoja kohti.

Kesällä otin siis hyvin rennosti suunnistuksen suhteen. Ei paljon kiinnostellut. Kainuun Rastiviikolla kävin koittamassa kunto-A-sarjan voittoa, mutta sen osoittauduttua mahdottomaksi, siirryin kunto-C-sarjaan ja sieltä se sitten lohkesi. Tämmöisiä laihoja lohtuja. Mutta eihän se suunnistaminen kivaa ollut. Maastot eivät kiinnostaneet, jalka ei noussut ja ajatus ei pysynyt kartalla. 

Firmaliigan C-lohkon voitto ja siellä muutama tosi onnistunut suoritus toi vähän valoa tunnelin päähän. Lopussa kuitenkin turnausväsymys alkoi nostaa päätänsä ja viimeinen osakilpailu oli pelkkä selviytymistaistelu pois metsästä.

Syssyn kisat menivät vähän vasurilla nekin. SM-pitkän karsinnan möhlin totaalisesti heti toiselle rastille, vaeltelin maaliin ja seuraavana päivänä voitin viiden osallistujan B2-finaalin. Sille pienet. Sitten taas toisena ääripäänä SM-sprintti, jonka karsinnassa häviän luonnollisesti ihan vaan tossulla ja B-finaalissa sillä, etten osaa lukea kiellettyjä alueita ja juoksen autotielle, jonne ei olisi asiaa. Pikku kiroilut siihen väliin ja leuka rinnassa kotia kohti. Sitten vielä tämä yhtä surullisen kuuluisa SM-erikoispitkä, niin kausi tuntuu olevan paketissa.

No yksi ilon aihe tuli 25Mannasta Ruotsista. Joukkueessa siis 25 suunnistajaa ja täällä jos jossain olisi ikävää tyriä. Jos joku ihmettelee miten päädyin näillä suorituksilla ykkösjoukkueeseen, niin ihan siitä syystä että muilla tahoilla on ollut trendikästä lisääntyä näinä aikoina. Omaan suoritukseen lähtiessäni jalat oli taas hemmetin vetelät, naista tuntui tulevan oikealta ja vasemmalta ohi, nenästä tuli verta ja pahalta tuntui, mutta sain kuin sainkin pidettyä homman kasassa jollain tasolla ja selvisin neljän hengen osuudeltamme joukkueemme ensimmäisenä vaihtoon. Toiset pienet sille. Joukkueemme oli lopulta kuudes ja se oli ihan hiton hyvä se!
Maailman paras joukkue!
Alkukauden pitkä tauko, suunnistusharjoitusten puute loppukaudella ja kohtuuttoman kauan omassa Venlasuorituksessa rypeminen varmaan niittasivat tämän kauden hyvissä ajoin. Ehkä tässä tuli vähän semmoinen ”jos en yritä tosissani, en voi pettyä”, josta tulikin ”jos en yritä tosissani, voin silti olla ihan surkea ja tuntea epäonnistuneeni” – tyyppinen loppuratkaisu.

No mutta tämähän oli ihan näppärä idea muistella kulunutta suunnistusvuotta. Se mitä seuraavalla kaudella tapahtuu, onkin näköjään toinen kirjoitus, koska tästä tuli tämmöinen mega-avautuminen.

Mutta…

PS. Täytyy myöntää, että jo ensimmäisiä lauseita kirjoittaessani ja samalla vanhoja Jukola-kuvia katsellessani, suunnistusinto nosteli aika voimakkaasti päätään. Päällimmäisenä mielessä on revanssi. On ihminen vaan tyhmä ja lyhytmuistinen ja hyvä niin. 

PPS. Paitsi jos kyseessä on rastivälien muistaminen.

maanantai 16. lokakuuta 2017

SM-erikoispitkät - kenen idea?

Suunnistuksen erikoispitkä on reissu, johon meikäläisen tasoiset harrastajat lähtevät tekemään pitkää treeniä. Itse toivoin ennen lähtöä, että saisin edetä yhteislähtönä toteutettavan kisan ihan kaikessa rauhassa omassa seurassa. Juu ei kovin montaa minuuttia mennyt kun ihan itsekseen sai edetä.

Heti ykköselle luovin kaikessa epähuomiossa tiheikön ja KAHDEN kuviorajan läpi ja palasin hetken tilannetta ihmeteltyäni takaisin rastille. No eipä hätää. Nyt saa mennä aika rauhassa. Rastilla kävi samaan aikaan kilpailun toiseksi ja kolmanneksi viimeisiä paikkoja hallinneet osallistujat. Mutta vähän vielä enemmän rauhaa olisi kiva, ajattelin, ja koitin juosta kaksikkoa karkuun. Lopputulema oli tämä:
Pyöriessäni vihreässä päätin,
että kaikki seuraavat välit menen tietä pitkin,
kiersi mitä kiersi
Rastin löydettyäni olin saavuttanut myös kaipaamani itsenäisyyden hallitessani yksin letkan peräpäätä. Annoin vielä vähän lisää siimaa miettiessäni seuraavaa väliä. Kauan. Kiertääkö oikealta vai vasemmalta vai mennäkö suoraan? Ei nyt ainakaan suoraan metsiä pitkin, tästähän keskusteltiin juuri. Kierto siis vasemmalta tai oikealta teitä pitkin. Joten eiköhän sitä löytänyt itsensä taas tarpomasta "suoraa viivaa" pitkin pusikossa ja ollen heti sadan metrin jälkeen täysin ulalla touhusta. 
Keltaisella suunnitelma, punaisella toteutus
Kolmannelle rastille saavuttuani keskityin niin innokkaasti poseeraamaan kuvaajille, että meinasi jäädä koko rasti välistä. Tässä kohtaa aikaa oli kulunut reippaasti yli tunti ja kärjelle takkiin oli tullut puolisen tuntia. Sain uutta intoa ja lähdin kohti seuraavaa rastia, joka yllättikin löytymisellään, tästä intoutuneena taas sitten lähdin juoksemaan miesten pääsarjalaisten perään ja eksyin, kun he eivät yllättäen olleet menossa naisten sarjan rastille. Seuraava väli näytti olevan ihan pässinlihaa: polkua ojalle asti ja sitten ojan viertä melkein rastille asti. Kun olin viisi minuuttia häröillyt ja pyörinyt 50 metrin säteellä, alkoi ajatus keskeyttämisestä kypsyä. Kivassa säässähän ei olisi mikään ongelma eksyä vaikka tuplasti enemmän, mutta nyt kyllä parinkin minuutin ihmettely sai aikaan aikamoista kohmettumista. 
Lähdin juoksemaan poispäin tielle, joka veisi minut nöyryytettynä takaisin kilpailukeskukseen ja löysin rastini. Vaatimattomasti noin 100 metriä eteenpäin paikasta jossa pyörin. Eipä siinä. Pieni toivon kipinä lämmitteli jäätynyttä sieluani ja jatkoin matkaa tielle, josta en kääntynytkään kohti maalia, vaan seuraavalle rastille. Kylmä viima sai kuitenkin aikaan sen, että juomarastille tullessani korkkasin geelin, hörppäsin vettä ja päätin sanoa soronoo koko hemmetin erikoispitkille.

Mielenkiintoisinta antia oli kuitenkin henkilökohtaiset itseni kanssa käymäni keskustelut matkan varrella. Pohdin syvästi, mikä tämän kauden menneistä kisasuorituksista tai harjoituksista sai inspiroitua ottamaan osaa tähän kisaan? Että oliko se kenties Venlojen viesti, jossa sen lisäksi että olin fyysisesti aivan törkeän surkea, unohdin käyneeni rastilla, palasin takaisin, päästin järkyttävän letkan porukkaa ohi ja totesin, että kyllä, käyty on. Oliko se kenties SM-sprintin finaali, jossa en jaksanut lukea karttaa edes kolmen kilometrin matkaa ja juoksin kielletyn tien yli. Tai ehkä se oli erikoispitkille valmistava Iltarasti-harjoitus muutaman viikon takaa, jolloin en jaksanut keskittyä suunnistamiseen vaan juoksentelin pitkin polkuja ja juttelin metsässä vastaan tulleiden tuttujen kanssa.
Rastin löytyminen lisää ihmisen onnellisuutta
Vaikka seuraa läheltä muiden huippusuorituksia suunnistuksen tai muiden lajien tiimoilta, ei se nyt todistettavasti nostata omaa kuntoa, mutta luuloja omasta kunnosta sitäkin enemmän. Vaikka tämmöinen harrastelija onkin, niin on se vaan perkele kumma miten sitä kuvittelee yltävänsä edes välttävään suoritukseen kisoissa.

Mietin myös ihan tosissani tällaisen harrastustoiminnan jatkumista. Josko sitä ihan suosiolla jättäisi kaikki SM-alkuiset kilpailut ensi vuonna tyystin ja keskittyisi johonkin ihan muuhun.

Hieman huolissani olen oikeasti loppukauden totaalisesta keskittymisenpuutteesta. Muistan etäisesti muutaman alkukauden suorituksen, jolloin pysyin kartalla, osasin tehdä päätöksiä ja löysin rasteja. Ja ihan oikeasti, nyt seisoin pitkiä aikoja paikallani kun en yksinkertaisesti kyennyt ratkomaan mennäkö vasemmalta vai oikealta. Todella kummallinen ja epämiellyttävä olotila. 

Toistaiseksi tuntuu siltä, että koko kausi on ollut yksi laskeva lehmän häntä. Ensi viikonloppuna olisi vielä yksi seuraviesti ja sen jälkeen tulen käymään itseni kanssa kehityskeskusteluita, että onko tässä mitään järkeä ja onko tämä kivaa. Jos tämä ei ole kivaa, niin auttaisiko asiaan se, että harjoittelisi ponnekkaammin vai myöntäisi rehdisti olevansa ihan surkea. 
Jää nähtäväksi.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Hikiset Kissat X-Kaadossa

Hikiset Kissat lähti eräänä synkkänä, muttei onneksi kovin myrskyisänä yönä kohti Espoon Puolarmaaria, josta oli tarkoitus lähteä liikkeelle joukkueen toisen jäsenen ensimmäisiin (Anu) ja toisen (Katja) melkein ensimmäisiin multisportkisoihin. Aamulla joutui jo perinteeksi muodostuneeseen henkiseen taisteluun: ”nukkuako” pommiin vai noustako ylös ja lähteä kisapaikkaa kohti. Tapahtui jälkimmäinen.

Kaikki sujui mallikkaasti: lainapyörä löysi paikalle, kaikki muut tavarat tulivat mukaan, koko joukkue oli ajoissa, eikä satanut. Tiedossa oli, että matkaa tulisi noin 30km, pyörällä mennään, kajakilla mennään ja varmaan suunnistetaan. Köysi- ja parkourtehtäviä väläyteltiin myös.
Lähtö tapahtui aamukuudelta. Ensin saimme käteen pienenpienen paperilappusen jossa oli vähän tekstiä ja ilmakuva. Tällaisissa tilanteissa, joissa aivoilta vaaditaan nopeaa ymmärtämistä ja keskittymistä huolimatta siitä että ympärillä on muita tyyppejä joiden kanssa vähän vielä kisaillaan, aivot sanovat usein *piip*. Sen sijaan että ohjeet olisi luettu kaikessa rauhassa ja reitti suunniteltu huolella, päätimme tehdä yllätysliikkeen, hämmentää koko porukkaa ja lähteä matkaan toivoen että vastaan tulee frisbeegolfrata. Vähän siinä hykerreltiin että tässä me nyt menemme kärjessä ja muut lähtivät perään vaikka meidän suunnitelma oli erittäin täynnä aukkoja. Tässä vaiheessa johdettiin kisaa.
Se mitä oli tarkoitus tehdä, oli kerätä pieneen lappuun merkatuilta frisbeegolf heitto- tai koripaikoilta kirjaimia ja esittää niistä muodostuva sana järjestäjälle. Yhdellä rastilla pitäisi myös leimata emit. Päätimme juosta rataa läpi suunnilleen järjestyksessä ja saimme kahta kirjainta vaille kaikki kasaan ensimmäisellä yrittämällä. Toki kauimmainen rasti jäi puuttumaan ja jouduimme palaamaan takaisin. Pimeys hankaloitti hommaa erinomaisesti. Viimeisen kirjaimen kohdalla tajusimme, ettemme ole leimanneet millään rastilla. Päätimme käydä kurkkaamassa lähimmän rastin, jos se olisi ollut siellä. Ei ollut. Päätimme kaikessa hiljaisuudessa jatkaa matkaa ja hyväksyä tästä aiheutuvan sanktion aikasakon muodossa.

Nyt päästiin jatkamaan matkaa pyörällä. Pyöräsuunnistus on ihan hoocee-hommaa. Onneksi tuttu kisaympäristö helpotti elämää ja selvisimme ensimmäiselle Quest-rastille, eli ylläritehtävän pariin.  Remontin alla olevan jäähallin ovessa oli pohjapiirros, pohjapiirroksesta piti etsiä oikea huone, piti muistaa miten huoneeseen menee, juosta sinne, todeta ettei täällä ole huonetta 1021, tehdä kunniakierroksia, palata takaisin lähtöpisteelle, katsoa karttaa uudestaan, todeta että kyllä siellä oltiin, juosta takaisin huoneen luokse, huomata ettei niillä numeroilla ollut mitään virkaa, mennä ovesta sisään, katsoa kartasta seuraavan rastin paikka, siirtyä sinne, tehdä tätä niin kauan että löytää viimeisen huoneen, leimata ja suunnistaa takaisin pyörille.

Tässä vaiheessa oli onneksi jo päivä vähän valkenemassa, sillä siirryttiin kajakkiosuudelle. Selvisimme mitättömästä melontataustastamme huolimatta hienosti Isoon Vasikkasaareen, suunnistimme kahden rastin radan, joista jälkimmäiseltä löytyi ohjeet seuraavaan kohteeseen. 27 astetta ja 1,7km. Varteenotettavina suunnistajina emme taaskaan jaksaneet lukea ohjeita ihan loppuun asti, mutta onneksi selvisi, että kyseessä oli meloen jatkuva eteneminen ja paluu mantereelle, ei jaloin ja saarella pysyen. Toivottavasti joukkue joka suunnitteli etsivänsä rastia 170 metrin päästä, on jo päässyt saarelta pois. Meloimme siis vakuuttavasti kohti Haukilahden rantaa ja ihailimme ohittavien kaksikoiden tyylinäytteitä. Meidän tyylinäyte tuli, kun rastia leimatessa piti nousta pois kajakista ja liukastua rantakalliolla (ei ollut Anu). Selvisimme kuitenkin takaisin melontaosuudelta ehjin nahoin, mutta kuin pahemmankin monsuunin niskaan saaneina.

Reitti jatkui pitkän pyöräilyn merkeissä kohti Suurpeltoa ja matkalla pääsi ihailemaan Espoon viimeaikaista kehitystä. Pitkän pyöräilyn päätteeksi palasimme kisakeskukseen, jossa piirsimme viimeisenä etappina suunnistettavan reitin kartalle. Nyt päästiin käyttämään omaa osaamista ja ohitettiin ihan monta joukkuetta tällä pätkällä. Viimeiselle rastille saavuttaessa jo kaukaa pystyi näkemään pahaenteisen näköisiä valkoisia alustoja ja seuraavaksi huomasimmekin olevamme kumpikin semmoisen päällä, kauhomassa pienen lätäkön yli ja takaisin. Tästä hommaa oli jäljellä maaliin enää pyrähdyksen verran. Ennen maalileimausta ja leimantarkastusta päätimme, ettei päästetä pihaustakaan alkumatkan puuttuvasta leimasta, ellei kukaan sitä ota esille. Eikä kukaan kysellyt, eikä pihaistu. Sovittiin myös että tämä sotarikos menee kanssamme hautaan asti. Sori. Tuloksissa olimme lopulta kuntosarjan viidensiä ja jos olisi ollut naisten sarja, niin voittajia. Aikaa meni 3:41:06 ja kilometrejä tuli tasan 35.

Ai niin ja myöhemmin luettiin facebookista tämmöinen:
Ehkä seuraavan kisan taktiikkana voisi olla lukea huolellisemmin kisanaikaisia ohjeita.