 |
| SM-sprintin jälkeiset tunnelmat kuvaavat kaudesta jäänyttä fiilistä |
Nyt se on melkein ohi! Ensin oli tarkoitus odottaa vielä lauantain Halikkoviesti taputelluksi, mutta tämä nyt syntyi vähän huomaamatta. Ja vaikka analysointi ei ole omia
suosikkihommia. Tämä kausi on sellaista vaatinut.
Ennen kuin käyn arkistoihin käsiksi ja alan käymään läpi
kulunutta suunistusvuotta fiilis on se, että kaudessa ei kovin montaa
suunnistuksen riemuhetkeä koettu. Voi myös johtua siitä, että epäonnistumisilla
on aina kovempi yritys jäädä roikkumaan muistiin. Jännityksellä siis odotan
itsekin, minkälainen suunnistusvuosi tämä olikaan.
Palataan ihan alkuun, eli talven harjoitteluun. Se oli
vaihteeksi laadukasta, jollain tasolla järkevästi rytmitettyä ja vältyin myös
pahemmilta räkätaudeilta. Olin uhonnut taas viime kauden lopussa olevani
kovemmassa iskussa kuin koskaan ja kerrankin se ei ollut ihan epärealistinen
ajatus.
Kevään ensimmäinen kilpailu, Stadi-sprintti jännitti jostain
syystä ihan älyttömästi. Muistan kuinka seisoin jalat vetelinä lähtöä
odottamassa ja suoritus oli sen mukainen. Mutta muuten omia kevätkisojen
tuloksia selatessa, ei siellä enimmäkseen mitään grande katastrofeja ole ollut.
Ihan positiivisia sijoituksia ja muutamaan kertaan selkeästi parempi sijoitus
on kaatunut hermopummiin. Kunto on siis ollut ihan ok ja suunnistuskin
suurimmaksi osaksi sujunut.
 |
| Kahden maajoukkuenaisen kanssa on huomattavasti helpompi päästä palkinnoille: FinnSpring-viestin 2. |
Toukokuussa en käynyt yhtään kisaa. Se selittyy
maailmancupin järjestelytehtävillä, ja niitähän riitti. Projektia en missään
nimessä vaihtaisi pois, mutta sillä oli todella iso vaikutus loppukauteen. Yhden
kuukauden hyvin vähäinen treenaaminen, yhden kuukauden täydellinen treenaamattomuus
ja yhden kuukauden palautuminen mc-urakasta vei kuntoa aika hyvin alaspäin. Ei
vaan kerta kaikkiaan ehtinyt treenaamaan. Jos olisi ehtinyt, ei jaksanut.
Hetken aikaa porskutettiin vanhoilla pohjilla ja
yllättävänkin hyvin. Helsinki O-Gamesien A-sarjan ensimmäisen päivän ykköstilan
tyrin taas toiseksi viimeiselle rastille, mutta iloa riitti, kun huomasi kunnon
olevan hyvä. Ajattelin että lepo on tehnyt tehtävänsä. Mutta kuten myöhemmin
selvisi, 2-3kk lepo ei tee hyvää vaan kadottaa koko orastavan kunnon. Forssa
Games oli myös aivan loistoveto ja loi valheellista uskoa omiin taitoihin
Venlojen viestin alla.
Venlojen viesti johtikin semmoiseen pohjamutaan, että se
sävytti ihan koko kautta vähän ruskeammaksi kuin se todellisuudessa olikaan.
Jos nyt vielä kerran märehdin tämän kisan kulun auki, niin josko siitä sillä
sitten päästäisiin eteenpäin.
Olin avausosuudella. Olen yksi maailmanhistorian
epävakaimmista aloittajista, mutta onnistuessani voin olla ihan hyvä. Tällä
kertaa en. Lähdössä oli rauhallinen fiilis, ehkä liiankin. Pitkän
alkukiihdytyksen jälkeen metsään ja kävi heti selväksi että tästä tulisi raskas
reissu. Ei siis olisi tarvetta tehdä ylimääräisiä koukkuja. Joten unohdin siis
suunnistaa heti alusta alkaen. Ykköselle pummi, kolmoselle pummi, neloselle
pummi. Tässä kohtaa katsoin minkälaisessa seurassa etenin ja järkytyin. Oli
vanhaa muoria ja aivan räikeitä kaveriporukan koonneita hupijoukkueita. Porukka
käytännössä vaelsi ja keskusteli samalla kun itse puuskutin henkihieverissä
eteenpäin. Yksi rasti löytyi hyvin (koska se oli kaikilla yhteinen) ja sitten
se tapahtui, loputkin aivotoiminnasta lähti rajusti surkastumaan. Se alkoi, kun
jouduin rastilta lähtiessäni tekemän valinnan kahden reitinvalinnan väliltä:
oikealta vai vasemmalta. Lähdin vasemmalle reitille, palasin oikealle ja
lopulta menin viivaa pitkin. Olin niin helvetin kiukkuinen itselleni
rämpiessäni ehdottomasti huonointa mahdollista reittiä rastia kohti. Vaihe yksi
saavutettu: päätöksenteko muodostuu mahdottomaksi. Jatkoin matkaa ja katselin
kartasta että kohta päästään minulle vahvemmalle alueelle pienipiirteiseen kalliomaastoon
ja sitten maaliin. Rasteja löytyi ja maali läheni. Ihanaa päästä täältä pois! Televisiorastin
jälkeen hukkasin itseni hetkeksi ja kiinni saatuani hämmennyin pahasti. Minulta
on jäänyt rasti välistä! Pysähdyin ja tarkistin. Kävin mielessäni kyseistä
väliä läpi. Ei mitään muistikuvia. Vaihe kaksi: kaput. Voi v***u, ei tämmöistä
voi käydä! Ei nyt! Lähdin juoksemaan letkaa vastaan. Raivasin takaisin päin
ikuisuudelta tuntuvan matkan, tulin polulle. En taaskaan keskittynyt
suunnistamaan. Paikansin itseni, liikahdin lähemmäs rastiani ja silloin
tajusin: täällä on oltu ennenkin. Juoksin rastille ja se näytti juuri niin
tutulta paikalta, kuin se voi näyttää henkilölle joka on juuri siellä käynyt.
Voi nyt v***u! Leimasin varalta ja lähdin juoksemaan rataa loppuun. Hävetti
niin hirveästi. Mietin matkalla että minkä tekosyyn keksin maalissa
kerrottavaksi. Ei tämmöisestä kehtaa kertoa. Ehkä joskus kahdensadan vuoden
päästä tälle voi jo nauraa, mutta ei nyt. Mitä sanon? Emit tippui ja
jouduin jäämään etsimään sitä? Aina varma vaihtoehto. Nilkka meni?? Selvitin
loppuradan kohtuudella ja päästin seuraajan matkaan sijalla 370, 23 minuuttia
kärjen perässä. Yhdellä lyhyellä välillä onnistuin ottamaan turpaan lähes
kahdeksan minuuttia hortoillessani eestaas. Voi perse. (Ihan vain kontrastin
vuoksi: vuosi sitten avausosuudella jäin kärjelle 5.51.) Sitten menin itkemään
maalialueen läheisyyteen parkkeerattujen autojen väliin. Jos jotain hupaisaa
yksityiskohtaa kaipaa, niin hetki oman vollotuksen aloitettuani paikalle saapui
myös toinen nainen samoissa hommissa. En muista milloin olisin itkenyt kisan
jälkeen. Seurateltalla tunnelma oli jäätävä, vaikka useimmille sijoitukseni oli
varmasti yksi hailea ja vielä useampi ei sitä varmaan edes tiennyt. Kerroin
tarinan muutamille. Siinä tilassa kun vielä tulkitsi aivan kaikki reagoinnit
hyvin negatiivisesti, totesin olevani maailman huonoin ihminen. Seuraviesteissä
olisi niin hirveän kiva onnistua.
 |
| Sillälailla, sujuvasti ysiltä kympille ja takaisin. |
Siitäpä se sitten lähti. Olen huono suunnistaja, en halua
suunnistaa, en käy tekemässä suunnistustreenejä enkä osallistu
suunnistuskilpailuihin, suunnistus on pyllystä. Ja sehän ei varsinaisesti
nostata tasoa syksyn kisoja kohti.
Kesällä otin siis hyvin rennosti suunnistuksen suhteen. Ei
paljon kiinnostellut. Kainuun Rastiviikolla kävin koittamassa kunto-A-sarjan
voittoa, mutta sen osoittauduttua mahdottomaksi, siirryin kunto-C-sarjaan ja sieltä
se sitten lohkesi. Tämmöisiä laihoja lohtuja. Mutta eihän se suunnistaminen
kivaa ollut. Maastot eivät kiinnostaneet, jalka ei noussut ja ajatus ei pysynyt
kartalla.
Firmaliigan C-lohkon voitto ja siellä muutama tosi onnistunut suoritus toi vähän valoa tunnelin päähän. Lopussa kuitenkin turnausväsymys alkoi nostaa päätänsä ja viimeinen osakilpailu oli pelkkä selviytymistaistelu pois metsästä.
Syssyn kisat menivät vähän vasurilla nekin. SM-pitkän
karsinnan möhlin totaalisesti heti toiselle rastille, vaeltelin maaliin ja
seuraavana päivänä voitin viiden osallistujan B2-finaalin. Sille pienet. Sitten
taas toisena ääripäänä SM-sprintti, jonka karsinnassa häviän luonnollisesti ihan
vaan tossulla ja B-finaalissa sillä, etten osaa lukea kiellettyjä alueita ja
juoksen autotielle, jonne ei olisi asiaa. Pikku kiroilut siihen väliin ja leuka
rinnassa kotia kohti. Sitten vielä tämä yhtä surullisen kuuluisa
SM-erikoispitkä, niin kausi tuntuu olevan paketissa.
No yksi ilon aihe tuli 25Mannasta Ruotsista. Joukkueessa
siis 25 suunnistajaa ja täällä jos jossain olisi ikävää tyriä. Jos joku
ihmettelee miten päädyin näillä suorituksilla ykkösjoukkueeseen, niin ihan
siitä syystä että muilla tahoilla on ollut trendikästä lisääntyä näinä aikoina.
Omaan suoritukseen lähtiessäni jalat oli taas hemmetin vetelät, naista tuntui
tulevan oikealta ja vasemmalta ohi, nenästä tuli verta ja pahalta tuntui, mutta sain
kuin sainkin pidettyä homman kasassa jollain tasolla ja selvisin neljän hengen
osuudeltamme joukkueemme ensimmäisenä vaihtoon. Toiset pienet sille. Joukkueemme oli
lopulta kuudes ja se oli ihan hiton hyvä se!
 |
| Maailman paras joukkue! |
Alkukauden pitkä tauko, suunnistusharjoitusten puute
loppukaudella ja kohtuuttoman kauan omassa Venlasuorituksessa rypeminen varmaan
niittasivat tämän kauden hyvissä ajoin. Ehkä tässä tuli vähän semmoinen ”jos en
yritä tosissani, en voi pettyä”, josta tulikin ”jos en yritä tosissani, voin
silti olla ihan surkea ja tuntea epäonnistuneeni” – tyyppinen loppuratkaisu.
No mutta tämähän oli ihan näppärä idea muistella kulunutta
suunnistusvuotta. Se mitä seuraavalla kaudella tapahtuu, onkin näköjään toinen kirjoitus,
koska tästä tuli tämmöinen mega-avautuminen.
Mutta…
PS. Täytyy myöntää, että jo ensimmäisiä lauseita
kirjoittaessani ja samalla vanhoja Jukola-kuvia katsellessani, suunnistusinto
nosteli aika voimakkaasti päätään. Päällimmäisenä mielessä on revanssi. On
ihminen vaan tyhmä ja lyhytmuistinen ja hyvä niin.
PPS. Paitsi jos kyseessä on rastivälien muistaminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti