Jokaisella rusehtavalla kaudella on hopeareunus

Lauantaina oli suunnistusvuoden viimeinen kisa, Halikkoviesti. Se on vähän niin kuin suomalainen versio 25mannasta, mutta pienemmällä joukkueella (15 henkeä) ja vähemmillä osanottajilla mutta sitäkin raivokkaammalla taistelulla voitosta ja parhaan seuran tittelistä. Juoksin ensimmäistä kertaa Hiidenkiertäjien ykkösessä. Jos joku ihmettelee miten päädyin näillä suorituksilla taas ykkösjoukkueeseen, niin ihan siitä systä että muilla tahoilla on edelleen ollut trendikästä lisääntyä näinä aikoina ja lopuilla olla kipeänä. Näin se homma hoituu!

(c) Ilkka Saarimäki

Ja kyllä. Kevään orastava kunto is back! sopivasti kauden loppuun, mutta mieluummin nyt kuin vaikka ensi viikolla. Kuinka onnistuin onnistumaan? Heti kisa-aamusta asti fiilis oli hyvä. Herätyskellon soitua ei tehnyt mieli kääntää kylkeä, vaan oikein odotin että pääsen metsään. Päätin verrytellä huolella. Samalla psyykkasin itseäni tulevaa varten. Suunnistus edellä ja niin kovaa kuin sen puitteissa pääsee. Yleensä juttelen itselleni positiivisia hyvästä kulusta, vaikka jo verrytellessä tuntuisi karmivalta. Vähän tietysti jännitti, koska viesti kulki niin hyvin muiden toimesta. Kevyellä kisapaikkajutustelulla sai aina hetkeksi ajatukset pois tulevasta suorituksesta ja semmoinen helpottaa ainakin omaa jännitystä. Olin taas kolmen hengen nelososuuteni ensimmäinen lähtijä. Sain kartan käteeni ja juoksu lähti kuin tykin suusta. Juoksu tuntui tämän kauden mittapuulla niin hyvältä ettei siinä ollut mitään järkeä. Mietin että menenkö liian lujaa ja hyydyn sitten, mutta jatkoin samalla vauhdilla. Ja jaksoin loppuun asti. Keskittyminen pysyi kartassa, enkä antanut muiden saman osuuden juoksijoiden häiritä. Onnistuin tekemään myös omia ratkaisuja, enkä vain tyytynyt riuhtomaan kenenkään perässä. Oletuksena oli, että osuuden kaksi muuta juoksijaa tulisi kuittaamaan minut, mutta ei. Sain jälleen rimpuiltua ensimmäisenä vaihtoon. 

Voi luoja miten ihminen voi olla iloinen yhden 4,3 kilometrin suunnistussuorituksen vuoksi. Jos aikaisemmin omat viestisuoritukset ovat olleet vain vahinkojen minimoimista, niin nyt voi todellakin sanoa tehneensä jotain joukkueen sijoituksen eteen. Ja se sijoitus oli muuten toinen! Ankkuri vetäsi vielä viimeiseltä rastilta kärjessä, mutta vastustajan tossu oli herkempi kisan lopussa. Aavistuksenomainen loppukiritappio, mikä ei ainakaan meikäläisen fiilistelyjä himmentänyt yhtään. Mahtava veto koko joukkueelta!

Kyllä tuntuu nyt niin hyvältä! Tämmöistä päätöstä en vielä viikko sitten olisi osannut edes toivoa. Viime viikkoina kuitenkin on miettinyt ihan huolella, että mitä järkeä tässä on, kun mikään ei tunnu onnistuvan. Kyllä se kunto ja taito siellä on. Ja tulevaisuuden muistilistalle seuraava: älä jää märehtimään koko kesäksi yhden suorituksen alhoon. Ryve siellä hetki, käsittele asia ja siirry elämässä eteenpäin.

Avot!