Blogi on viettänyt hiljaiseloa. Mitään
kerrottavaa ei ole ollut ja jos on ollutkin, ei ole ollut aikaa kirjoittaa. Nyt
on.
Viime kesänä syttyi taas uusi into swimrunia kohtaan ja
lämpimien kelien myötä tehdyt luomureissut olivat ihan kesän parhaita juttuja.
Pink Seals kävi korkkaamassa kisakauden Saimaa Swimrunissa ja kotiin tuomisina
oli maistuva toinen sija. Loppukesästä oli tarkoitus ottaa osaa Solvallaan
Ötillöpisteiden toivossa, mutta keuhkoputkentulehdus puuttui peliin.
Se alkoi ihan viattomalla tuntemuksella kurkussa ja pienellä
yskimisellä. Kahden viikon kohdalla ajattelin sen olevan menossa parempaan
suuntaan, mutta edessä olikin kahden kuukauden tukala olo ja käytännössä
jatkuva yskiminen. Ja tiedättekö, tilanne ei lopulta edes kauheasti jaksanut
ärsyttää.
Melkein kahden kuukauden ajan yskin siis keuhkoja pihalle ja
yritin olla tukehtumatta aamuiseen tukokseen henkitorvessa. Sillä mentiin.
Kaikki syksyn suunnistus-, polkujuoksu- ja swimrunkisat jäivät välistä ja
vaikka se vähän harmitti, tauti tuli kyllä kropan tilauksesta sopivaan kohtaan,
sillä olin ilmeisesti alkanut kaivaa hartaasti monttua itselleni. Totaalinen
kahden kuukauden urheilemattomuus teki henkisesti ja fyysisesti aivan älyttömän
hyvää!
Tai no siitä fyysisestä puolesta en mene ihan takuuseen. Treeneihin
palasin kiinni marraskuun alussa 1.30h treeniviikolla. Ensimmäisellä
uintikerralla jaksoin hädin tuskin uida 25m ja aina altaan päässä piti
puuskuttaa ja ottaa lisää happea. Erehdyin myös tekemään 3000 juoksutestin.
14:33. Ehkä vähän itketti.
Surkeasta lähtötilanteesta huolimatta voin käsi sydämellä
sanoa, että tämä kahden kuukauden tauko oli juuri se mitä tarvitsin! Vuoden
loppuun mennessä uintikunto on ottanut ihan mielettömän harppauksen eteenpäin
ja kaksi kertaa viikossa altaassa polskiminen on ollut kivaa! Juoksu on kivaa!
Painojen heiluttelu on kivaa! Leukojen vetäminen on kivaa! No aina ei todellakaan
ole kivaa, mutta silloin istunkin sohvalla ja syön.
Kurkkasin myös miltä viime kesän harjoituspäiväkirja näytti.
Sieltä löytyy paljon tehtyjä treenejä ja innostusta, kunnes kaikki loppuu
seinään. En edes muistanut tätä enää. Luulin että keuhkoputkentulehdus oli se
iso katkos treeneissä, mutta kesä- ja heinäkuuhan meni tosi tiukassa sumussa.
Muistan että viihdyin tosi hyvin treeneissä, varsinkin
jättärillä nousumetrejä keräten, ja sitten kaikki loppui touko-kesäkuussa yhdessä
treenissä kuin seinään. Kiipesin kerran ja vitutti vaan niin maan perkeleesti.
Kiipesin toisen kerran ja vitutti kahta kauheammin. Istuin sen jälkeen
parkkipaikalla varmaan puoli tuntia ja mietin että mitä helvettiä nyt. Olin
ihan finaalissa.
Olin jo tässä vaiheessa nukkunut pidemmän aikaa todella
surkeasti ja ajattelin, että uudet työkuviot, maisemat ja reissut kesäksi
laittaisivat päiväjärjestyksen rullaamaan normaalimmin. Paskan marjat. Siitä se
vasta paheni vaikka treenit jäivät oikeastaan kokonaan pois. En nukkunut koko alkuvuotena
ja kesänä varmaan yksiäkään hyviä yöunia. En pystynyt nukahtamaan normaalisti.
Jos nukahtamisen jälkeen heräsin yöllä, niin siinähän sitten pyörin sängyssä ja
mietin paniikinomaisesti kaikkea keskeneräistä. Niin kuin kaikki tietää, yöllä
kaikki pienimmätkin asiat saavat aivan järkyttävät mittasuhteet. Ja lopulta väsymyksestä
tuli ihan normaali olotila.
Nyt joululomalla aivot narikassa ja erakoitumismoodissa
oikeasti tajuaa, ettei ole pitänyt koko vuoden aikana yhtään oikeaa lomaa työkuvioista
ja kaikesta mikä vähääkään stressaa. Viime kesän kesäloma meni
kisajärjestelyissä ja muut vapaat kaiken maailman projekteja tehdessä. Kesän
aikana opin, että olen ihan hyvä toimimaan stressin alla. Joskus ihan pätevä
taito, mutta jatkuvasti toteutettuna ei oikeastaan.
Tässä itsetutkiskelun aikakaudella olen ainakin havainnut omistavani
kaksi tapaa toimia. Ensimmäinen on ”Teen kaiken nyt ja heti ja haalin hirveästi
projekteja ja tekemistä ja aion treenata niin paljon että tulen ensi kesänä Venlojen
avausosuudelta kärjessä ja nyt näen kaikki ystäväni saman viikon aikana ja
aloitan jonkun uuden harrastuksen ja käytännössä vaan sanon aivan kaikkeen JOO.”
Siitä luonnollisesti seuraa yli läikkyminen ja toinen vaihe, mikä tuntuu
suunnilleen tältä: ”Saatana kun vihaan kaikkia ja kaikkea. Kaikki on paskaa, en
pysty mihinkään.”
Oikeasti olen tosi surullinen ja vihainenkin siitä miten
paskasti oon välillä itseäni kohdellut. Mitään lupauksia en ajatellut tälle
vuodelle tehdä, mutta jos vaikka välillä yrittäisi miettiä kaksi kertaa ”Onko
tässä mitään järkeä?” Toivon kovasti että otan opiksi edes vähän, vaikka tällä
hetkellä kevät näyttää kalenterilla aika pahalta. Siitä johtuen suunnitelmissa
on pitää pienimuotoista erakoitumismoodia yllä. Pahoittelut tai onnittelut
siitä muille.
Vuoden ensimmäinen päivä oli muuten varmaan myös ensimmäinen
vuoteen kun en laittanut herätyskelloa soimaan edes varoiksi, vaan nukuin
hyvällä omallatunnolla kymmeneen asti.
Siitä se lähtee. Eikä vuosi todellakaan ollut mikään yksi pitkä itkuvirsi! Kaikkea mahtavaa tapahtui, mutta liikaa mitä tahansa on liikaa.