tiistai 1. tammikuuta 2019

Jassoo, vuosi vaihtui


Blogi on viettänyt hiljaiseloa. Mitään kerrottavaa ei ole ollut ja jos on ollutkin, ei ole ollut aikaa kirjoittaa. Nyt on.

Viime kesänä syttyi taas uusi into swimrunia kohtaan ja lämpimien kelien myötä tehdyt luomureissut olivat ihan kesän parhaita juttuja. Pink Seals kävi korkkaamassa kisakauden Saimaa Swimrunissa ja kotiin tuomisina oli maistuva toinen sija. Loppukesästä oli tarkoitus ottaa osaa Solvallaan Ötillöpisteiden toivossa, mutta keuhkoputkentulehdus puuttui peliin.

Se alkoi ihan viattomalla tuntemuksella kurkussa ja pienellä yskimisellä. Kahden viikon kohdalla ajattelin sen olevan menossa parempaan suuntaan, mutta edessä olikin kahden kuukauden tukala olo ja käytännössä jatkuva yskiminen. Ja tiedättekö, tilanne ei lopulta edes kauheasti jaksanut ärsyttää.

Melkein kahden kuukauden ajan yskin siis keuhkoja pihalle ja yritin olla tukehtumatta aamuiseen tukokseen henkitorvessa. Sillä mentiin. Kaikki syksyn suunnistus-, polkujuoksu- ja swimrunkisat jäivät välistä ja vaikka se vähän harmitti, tauti tuli kyllä kropan tilauksesta sopivaan kohtaan, sillä olin ilmeisesti alkanut kaivaa hartaasti monttua itselleni. Totaalinen kahden kuukauden urheilemattomuus teki henkisesti ja fyysisesti aivan älyttömän hyvää!
Tai no siitä fyysisestä puolesta en mene ihan takuuseen. Treeneihin palasin kiinni marraskuun alussa 1.30h treeniviikolla. Ensimmäisellä uintikerralla jaksoin hädin tuskin uida 25m ja aina altaan päässä piti puuskuttaa ja ottaa lisää happea. Erehdyin myös tekemään 3000 juoksutestin. 14:33. Ehkä vähän itketti.

Surkeasta lähtötilanteesta huolimatta voin käsi sydämellä sanoa, että tämä kahden kuukauden tauko oli juuri se mitä tarvitsin! Vuoden loppuun mennessä uintikunto on ottanut ihan mielettömän harppauksen eteenpäin ja kaksi kertaa viikossa altaassa polskiminen on ollut kivaa! Juoksu on kivaa! Painojen heiluttelu on kivaa! Leukojen vetäminen on kivaa! No aina ei todellakaan ole kivaa, mutta silloin istunkin sohvalla ja syön.

Kurkkasin myös miltä viime kesän harjoituspäiväkirja näytti. Sieltä löytyy paljon tehtyjä treenejä ja innostusta, kunnes kaikki loppuu seinään. En edes muistanut tätä enää. Luulin että keuhkoputkentulehdus oli se iso katkos treeneissä, mutta kesä- ja heinäkuuhan meni tosi tiukassa sumussa.

Muistan että viihdyin tosi hyvin treeneissä, varsinkin jättärillä nousumetrejä keräten, ja sitten kaikki loppui touko-kesäkuussa yhdessä treenissä kuin seinään. Kiipesin kerran ja vitutti vaan niin maan perkeleesti. Kiipesin toisen kerran ja vitutti kahta kauheammin. Istuin sen jälkeen parkkipaikalla varmaan puoli tuntia ja mietin että mitä helvettiä nyt. Olin ihan finaalissa.

Olin jo tässä vaiheessa nukkunut pidemmän aikaa todella surkeasti ja ajattelin, että uudet työkuviot, maisemat ja reissut kesäksi laittaisivat päiväjärjestyksen rullaamaan normaalimmin. Paskan marjat. Siitä se vasta paheni vaikka treenit jäivät oikeastaan kokonaan pois. En nukkunut koko alkuvuotena ja kesänä varmaan yksiäkään hyviä yöunia. En pystynyt nukahtamaan normaalisti. Jos nukahtamisen jälkeen heräsin yöllä, niin siinähän sitten pyörin sängyssä ja mietin paniikinomaisesti kaikkea keskeneräistä. Niin kuin kaikki tietää, yöllä kaikki pienimmätkin asiat saavat aivan järkyttävät mittasuhteet. Ja lopulta väsymyksestä tuli ihan normaali olotila.
Nyt joululomalla aivot narikassa ja erakoitumismoodissa oikeasti tajuaa, ettei ole pitänyt koko vuoden aikana yhtään oikeaa lomaa työkuvioista ja kaikesta mikä vähääkään stressaa. Viime kesän kesäloma meni kisajärjestelyissä ja muut vapaat kaiken maailman projekteja tehdessä. Kesän aikana opin, että olen ihan hyvä toimimaan stressin alla. Joskus ihan pätevä taito, mutta jatkuvasti toteutettuna ei oikeastaan.

Tässä itsetutkiskelun aikakaudella olen ainakin havainnut omistavani kaksi tapaa toimia. Ensimmäinen on ”Teen kaiken nyt ja heti ja haalin hirveästi projekteja ja tekemistä ja aion treenata niin paljon että tulen ensi kesänä Venlojen avausosuudelta kärjessä ja nyt näen kaikki ystäväni saman viikon aikana ja aloitan jonkun uuden harrastuksen ja käytännössä vaan sanon aivan kaikkeen JOO.” Siitä luonnollisesti seuraa yli läikkyminen ja toinen vaihe, mikä tuntuu suunnilleen tältä: ”Saatana kun vihaan kaikkia ja kaikkea. Kaikki on paskaa, en pysty mihinkään.”

Oikeasti olen tosi surullinen ja vihainenkin siitä miten paskasti oon välillä itseäni kohdellut. Mitään lupauksia en ajatellut tälle vuodelle tehdä, mutta jos vaikka välillä yrittäisi miettiä kaksi kertaa ”Onko tässä mitään järkeä?” Toivon kovasti että otan opiksi edes vähän, vaikka tällä hetkellä kevät näyttää kalenterilla aika pahalta. Siitä johtuen suunnitelmissa on pitää pienimuotoista erakoitumismoodia yllä. Pahoittelut tai onnittelut siitä muille.

Vuoden ensimmäinen päivä oli muuten varmaan myös ensimmäinen vuoteen kun en laittanut herätyskelloa soimaan edes varoiksi, vaan nukuin hyvällä omallatunnolla kymmeneen asti.

Siitä se lähtee. Eikä vuosi todellakaan ollut mikään yksi pitkä itkuvirsi! Kaikkea mahtavaa tapahtui, mutta liikaa mitä tahansa on liikaa.