Jassoo

Tämän päivän suunnistuskisoissa kuului yhtäkkiä ihmeellinen ääni, korina oikeastaan. Sitä jatkui radan varrella tasaisin väliajoin ja vähän jännitti että mitähän sieltä on tulossa. Maalisuoraa raahustaessani tajusin mikä tämä mystinen ääni oli ollut: suunnistuskauteni kuolonkorahdus. Näitä luontokappaleita havaitaan useimmiten vasta myöhemmin syksyllä, joten ihmekös tuo etten heti tunnistanut. Jälkikäteen ajatellen merkit oli ihan selviä: huomattavasti lyhentynyt ja madaltunut askel, kartanlukutaidottomuutta josta aiheutunutta sadattelua rastipisteiden läheisyydessä, paljon ohi juoksevia päämäärätietoisen oloisia suunnistajia. Kolmanneksi viimeisen rastin olinpaikkaa pohtiessani mielessä kävi jo lähteä kävelemään kuulutuksen suuntaan ja jättää kyseinen kaveri leikkimään piilosta ihan keskenään. Aivan bingolla kun oljenkorret oli jo käytetty, rasti antautui ja sain kasaan hyväksytyn suorituksen. Maali houkutteli jo aika paljon ja kun työllä ja tuskalla olin paikallistanut vielä toiseksi viimeisen hankalaksi ruvenneen kiven, tapahtui se suuri korahdus. Kaikkien korahduksien äiti, kilpailukuulutus. Toisiksi viimeinen rasti oli väliaikarasti, joka välitti rastillakävijästä tiedon piuhoja pitkin kuuluttamoon. No kuuluttaja päätti avata sanaisen arkkunsa ja kertoi koko korva tarkkana kisaa seuraavalle yleisölle, että lähestymisrastille on tullut D21-sarjan Anu Uhotuinen. UHOTUINEN!!! Nyt helvetti soikoon pää räjähti. Olin aivan infernaalisen kiukkuinen. Joku voi pitää asiaa ehkä hauskana, omasta mielestänikin se on toisinaan ollut lähinnä huvittavaa, mutta kun on noin 18 vuotta kestäneen suunnistusuran aikana ollut joka kesä tasaisin väliajoin jopa omien seuralaisten keskuudessa Uhotuinen, alkaa pikkuhiljaa mittari menemään punaisen puolelle.

Tähänastisen elämäni aikana olen ollut myös esimerkiksi Ohotoinen, Uhtonen, Uhtoinen ja jopa Lihotoinen. Mutta mikään, ei mikään edellä mainituista saa sappinesteitä kuohahtamaan niin kuin Uhotuinen.

Ollaan me vaan hyviä...

...nimittäin kisajärjestäjiä. Tänään ollaan kannustettu 1500 kisaajaa Helsinki City Triathlonissa huikeisiin suorituksiin. Kaikki ansaitsi kannustuksensa, mutta ehdoton hitti oli vanhempi+lapsi-sarja. Täytyy sanoa, että triathlonin tulevaisuus on turvattu. Muutamatkin lapset olivat unohtaneet vanhempansa matkanvarrelle. Sarjan tarkoituksenahan oli se, että myös ne lapset jotka ovat vielä liian nuoria osallistuakseen yksin kisaan, pääsevät mukaan. Huippuhauskaa seurattavaa. Isät ja äidit tarvitsivat paljon enemmän tsemppausta huomatessaan jälkikasvunsa katoavan horisonttiin.

On kyllä mahtavaa, että vaikka kyseessä on laji, johon on mahdollista upottaa ilman mitään vaivannäköä tuhansia euroja, näkee kisassa kaikenlaisia menopelejä sulassa sovussa. Välillä tuntuu että mitä vähemmän kisakalustoon on panostettu, sitä iloisempia triathlonisteja reitillä näkee. Paikalle oli löytänyt jopa Pablon serkkupyörä.

Päivän tärkein kisavaruste oli hyvä mieli ja rento meininki vaikka tosissaan mennäänkin. Oma olo päivän jälkeen oli kaikkensa antanut. On se vaan totta, että kisojen seuraaminen on rankempaa hommaa kuin itse kilpaileminen. Toivottavasti kaikille kilpailijoille jäi hyvät fiilikset päivästä. Itselle ainakin jäi, vaikka nyt oma olo muistuttaa lähinnä mallinuken kohtaloa:

Kolmetuhatta

Pieni päivä ihmiskunnalle, suuri minulle. Vaikka olen viime vuosina jollain tasolla oppinut nauttimaan kovemmista harjoituksista vaikka vetotreenien muodossa, ei testijuoksut vielä lämmitä sydäntä. Niihin tuleekin lähdettyä hetken mielijohteesta ja pienen painostuksen alaisena. Tälläkin kertaa tuli viikonloppuna sovittua testitreffit, ja kuka siitä nyt enää kehtaa luistaa? Lokaationa toimi Eläintarhan kenttä ja virallinen tapahtuma oli ratatestit suunnistuksen aluevalmennusryhävalintoja varten. Ei sillä että olisin yrittämässä valmennusryhmään, olen vain hakemassa vähän kiriapua. Edellinen 3000 testi on alkuvuodelta ja se sujui aikaan 11'51''. Silloin olin tosi tyytyväinen saavutettuun aikaan. Tälläkin kertaa olisin ollut. Juoksu- ja erityisesti vetotreenien vähyydestä johtuen tiedossa oli tuskainen rypistys ja mahdollisesti hieman masentelua maalilinjan ylityttyä. Olen toki aloitellut taas panostamista juoksuun ja alla on komiat kaksi 4x3' vetotreeniä. Ei ehkä ihan optimivalmistautumista mitään ennätysjuoksuja ajatellen. Jos ei muuta niin ainakin tiedossa olisi hyvä treeni ja aika jota voi sitten lähteä parantamaan kun saadaan taas juoksujalka liikkeelle.
Ja niinhän siinä aina käy kun lyhyellä oppimäärällä lähtee pätemään. Oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mutta matkaan oltiin lisätty 2 kilometriä. Alkuverkka tuntui isosti pahalta. Kahta hyvin pyöräiltyä puupökkelöä ei ole kiva ruveta raahaamaan perässä viittätonnia. Jälleen kerran, itsepähän olen lajivalintani tehnyt ja näillä on mentävä. Ihmeellisesti taas paukusta jalat tuntui paljon paremmilta kuin verkatessa. Sama fiilis kuin kisoissa, vaikka ennen starttia olisi kuinka hapottanut ja meno ollut hyytynyttä, kisamoodilla on joku ihme vaikutus kropan sietokykyyn. 5000 ratatestiä ei ole tullut tehtyä varmaan ikinä, joten vauhtia oli taas vähä vaikeaa lähteä arpomaan. Mitään kierrosaikoja en jaksanut yrittääkään seurata, otin vain sopivan peesin, jonka tiesin olevan hieman itseäni nopeampi ja koitin rimpuilla perässä. No en ehkä rimpuilla, koska taktiikkana on nyt joka lajissa mennä sellaisia vauhteja että tekniikka säilyy. Loppukirissä voi sitten jo revitellä millä tyylillä haluaa. Ihan hyvinhän se lähti sujumaan ja puolenvälin paikkeilla tuntui lievästi jopa hyvältä. Kierrosten laskeminen ei ollut helppoa hommaa kun nopeimman miehet tuli jo toista kertaa ohi eikä taulun kierrokset pitäneet enää paikkaansa omalla kohdalla. Onneksi jokin päättelykyky oli vielä tallella ja uskalsin viritellä pientä loppukiriä. Kello näytti uudeksi 5000m ennätykseksi 21:22. Ei ihan aluevalmennuskamaa, mutta tästäpä innostuneina päätettiin testitreffiseuran kanssa vetäistä viidentonnin testi kerran kuussa Jukolan viestiin asti. Testi vaatii hieman itsekuria koska välimatka testaajien kesken on 17 000 km.

Nyt kun kisakausi alkaa olla taputeltu muutamia suunnistuskisoja lukuunottamatta, ollaan suurten kysymysten äärellä. Nyt kun vielä olosuhteet antavat myöden, panostanko avovesiuintiin? Pyöräilyyn? Juoksuun? Juoksu on kaikella todennäköisyydellä helpointa toteuttaa myös talvella, mutta juuri uudelleen herännyt juoksuinnostus kehottaa tälläkin hetkellä pääni sisällä vetämään lenkkarit jalkoihin. Ehkä valitsen kaikki.

Kuntohuiputus

Alkaa olla meinaan loppusuorakunto kohdillaan. Kova ja periksiantamaton panostus lajiin on saanut jo ihan kansallista huomiota. Tänään oli vuorossa Veikkolassa Lynxin kansallinen suunnistuskisa ja kyllä loppusuoraspesialisteja hemmoteltiin. Veikkolan urheilukentän tartanit ja mondot oli valjastettu hieman päälle 100metrin huikeisiin loppukireihin kannustavaksi baanaksi. Etukäteen tietysti tutustuin viimeisen rastin sijaintiin ja leimasimen suuntaan. Ennen tartanmondolle astumista, piti tehdä pieni aidan kierto, joten oli erityisen tärkeää sovittaa askelmerkit kohdilleen. Tällä kertaa tein Kainuusta poikkeavan valmistautumisen ja pyöräilin 30km kisapaikalle ja yritin myös itse kisassa pätkiä menemään mahdollisimman reippaasti. Viimeistä edeltävä rasti oli ovelasti sijoitettu mäen huipulle aiheuttaen kohtuulisen happohyökkäyksen ennen alamäkeä ja loppusuoraa. Ennen kisaa tarkastin kentällä kellotetun naisten satasen ennätyksen, joka oli 12:20. Loppusuoraa lähestyttäessä jalat alkoi olla kaikkensa antaneet, mutta ainakin yksi uusi vaihde saatiin silmään ja spurtti alkoi. Suoritukseni huomioitiin luonnollisesti kuulutuksessa ja ansaitsi jopa haastattelun. Vaikka epäilys 12 sekunnin alituksesta käväisi mielessä, varmastikin ihan luotettava kisajärjestäjän kello oli pysähtynyt 18 sekuntiin. Näin lyhyellä matkalla se oikeutti naisten pääsarjassa suvereeniin 3sekunnin voittomarginaaliin. Miesten sarjan kärki kiskoi suoran samaan aikaan ja koko kisan tuloksista löysin vain yhden 17sekunnin sivalluksen. Tästä huikeasta kisakunnosta innostuneena menin ja ilmosin itseni 3000 ratatestiin. Pikaisella lyhyenmatikan laskutoimituksella ja tasaisen vauhdin kaavalla kolmeen tonniin tulisi näin ollen kulumaan 7:30. Ei paha.

Elpymiset elvytty

Perjantai sekä uusi treenikausi korkattiin käyntiin harvinaisella aamupyöräilyllä Kuusijärvelle. HelTri järjesti Suunnon porukoille olympiamatkan triathlonkisan ja olin siellä tärkeässä tehtävässä nesteyttämässä urheilijoita. Startti kotoa 6:50 ja perillä tasan tunti myöhemmin = uusi 25km Kuusismatkaennätys.

Ei ollut myöskään kelissä valittamista. Järvi näytti niin houkuttelevalta että pakko on itsekin vielä joku aamu herätä aikaisin ja polkaista paikalle uimaan. Aivan tyyntä ja hirveän nättiä.

On se jännä kun maalta katsottuna toisten uintivauhti näyttää siltä että kevyesti olisin nopeampi. Mutta kun kaveri nousee vedestä ja kellottaa 22minuuttia, olisi sitä omaa rantautumista saanut odotella vielä melkein 10 minuuttia.

Illalla vaihdettiin värikoodia. Yritin tehdä jotain juoksun eteen ja rykäisin huikeat neljä kertaa kolmeminuuttiset vedot. Tosin ensimmäinen jäi kahteen minuuttiin ja se oli kirittäjän syy, koska pakkohan siinä oli yrittää pysyä mukana. En pysynyt, hyydyin. Onnistuin kuitenkin löytämään sisäisen kameleonttini.Valitettavasti kuva ei kerro koko totuutta.

10.8.2013 Kuopio Triathlon

On varmaan aika raapustaa kisaraportti.

Kuopio siis sai tänä vuonna kunnian olla kauden pääkisa ja jollain asteella onnistuin tekemään kisavalmistelut suhtkoht fiksusti. Eka viikko Joroisten tyrimisen jälkeen meni tautia parannellessa. Vaikka en lähtenyt höntyilemään yliaikaisin, ensimmäinen tauon jälkeinen pyörälenkki oli hyvin hapokas pk. Kakkos- ja kolmosviikoilla yritin opetella taas uimaan ja hengittämään ja juoksemaan ja pyöräilemään ja taisin myös tehdä ensimmäisen lihaskuntotreenin kuukauteen. Oonkin vähän ihmetellyt miksei leuat onnistu, ja syys tosiaan saattaa olla siinä ettei lihaskuntotreeniä ole tullut kahteen kuukauteen kuin alle 2h. Nolohkoa. Asiaan tulee muutos. Ja niin myös kirjoituksen aiheeseen, joka on Kuopio, eikä olemattomat jumppailut.

Kuopioon päin lähdettiin Joroisista tutulla kolmen naisen kokoonpanolla: huoltaja, urheilija & Elizabeth. Majoitus oli vanha tuttu überluxus Saaristokaupungissa, joten olosuhteet oli kohdillaan. Illalla yritin availla matkajumeja pienellä sateen siivittämällä iltalenkillä. Sitten vaan pikavisiitti saunaan, ruokaa massuun ja unta palloon. Kisa-aamuna oli yllättävän rento olo. Perinteisesti vähän kauhistutti hetken heti herättyä, mutta muuten päivän jännitykset oli siinä. Urheilija oli itse rauhallisuus siihen asti kunnes kisainfossa ilmoitettiin jotenkin näin: uinnissa kukaan ei jää tyrimään kierrosten välissä olevalle rampille, vaan kaikki sukeltaa pää edellä uudelle kierrokselle. Jaiks. No nyt on aika opetella sekin.

Olin tosiaan ilmoittautunut isojen tyttöjen kanssa samaan sarjaan. Siitäkään huolimatta ei jännittänyt. Uintireittikään ei aiheuttanut samanlaisia kauhun väristyksiä kuin vuosi sitten. Olo oli tosi rento, mikä oli hyvä juttu uintihengityksen kannalta.

Töräys ja naiset hyökkäsi järveen. Tällä kertaa ei todellakaan tarvinnut tapella uintiläänistä kenenkään kanssa: a) meitä oli vähän b) olin jäänyt metrin ennen kuin varsinainen uinti edes alkoi.

Taktiset kuviot uintiin oli muistaa hengittää ja olla höntyilemättä. Se minuutti jonka saattaisin uinnissa voittaa hirveällä rykimisellä, ei olisi niiden kaikkien mahakipujen takia menetettyjen pyöräilyminuuttien arvoinen. Ensimmäinen kierros tuntui hyvältä vaikka kärki (ja muutkin) meni menojaan. Kello kävi ranteessa koko ajan, mutta en missään nimessä uskaltanut vilkaista sitä kesken uinnin. Kellon vilkuilu kesken kisan ei ole mun juttu. Vasta juoksun alussa uskaltauduin vilkaisemaan siinä toivossa että jotain kehitystä oilsi tapahtunut viime vuodesta. No ensimmäinen kierros loppui ja vastassa oli SE ramppi. Pieni kierros sinisellä matolla ja edessä oli sukellus.

En kykene muistamaan mitään itse sukelluksesta. Mutta luotettavan lähteen mukaan se näytti sukellukselta. Lasit ja urheilija eivät kumpikaan hörpänneet vettä ja uinti jatkui pienen sukelluksen aiheuttaman alkuhämmennyksen jälkeen mukavasti. Viimeisen kierrettävän poijun jälkeen annoin itselleni luvan ottaa pienen loppukirin että saatiin vähän happoja käsiin.

Enpä osaa näillä taidoilla uintia hirveästi arvioida. Hyvältä tuntui, en syönyt ilmaa, olin viimeinen mutta edessä meneviä oli kuitenkin näköpiirissä, osasin sukeltaa pää edellä, en heittäytynyt kertaakaan selälleen. Siinäpä ne tärkeimmät. Matkana oli 1,5km ja 31:11 se vaati aikaa. Vaihto meni sutjakkaasti vaikka en vieläkään oikein hallitse kenkien kiinnitystä vauhdissa ja lompsin klossit kilisten pyöräilyosuuden alkuun. Pyörä oli alkuun oletetusti aikamoista happoa. Vastassa oli neljä 10km lenkkiä aika hienoissa maisemissa, jos niitä kerkesi katselemaan.

Erotuksena viime vuoden pyöräilyyn alla oli nyt eri menopeli, sekä huomattavasti enemmän pyöräiltyjä kilometrejä alla. Lukkopolkimistakaan ei ollut haittaa. Vaikka uinnin aikana maha pysyi ihan hyvässä kuosissa, pyöräilyn puolessavälissä alkoi tuntua. Vähän arvelutti heittää geeli naamaan. Koska vaihtoehtona oli vielä arveluttavampi vaihtoehto olla heittämättä geeliä naamaan, söin sen ja toivoin ettei maha suutu enempää. No suuttuihan se ja ilmaisi vastalauseen tilanteelle. Pyöräilyyn se ei vaikuttanut, mutta odotukset juoksun suhteen ei olleet kauhean korkealla. Pyöräilystä jäi muuten tosi hyvät fiilikset, varsinkin kun pääsin juuri karkuun omalle viimeiselle kierrokselle ennen kuin Bomanin Tiina olisi pyyhältänyt ohi. Hyvä minä. Pyörä 1:24.

Vaihtoon ei tuhraantunut turhia. Pyöräilykengät sentään osaan ottaa pois jalasta pyörän päällä. Juoksun ensiaskeleet tuntuivat tosi hyvältä tikkaukselta, mutta äkkiähän se muuttui tosi tahmeaksi hölkäksi. Se oli kyllä tasan odotettavissa, koska erityisesti pyöräily on treenimuotona haukannut ison osan siitä mikä ennen kuului juoksulle. 10km kolmen kierroksen lenkkinä oli kyllä tosi kiva ja lopulta tuntui paljon lyhyemmältä (lisää maratoneja?). Mahassa kivisteli juoksun alusta loppuun. Se söi hieman menohaluja. Juominenkin on olevinaan jotenkin tosi vaikeaa. Kun on tottunut tekemään aikalailla kaikki treenit ennen triathlonharjoittelun aloittamista ilman juomapulloa, on tosi vaikeaa asennoitua siihen että ihmisen on juotava kesken suorituksen. Kaksi kertaa juoksun aikana hörppäsin vettä ja kaadoin loput päälle. Vaikka oma hölkkäily ei vakuuttanut, huoltaja sen sijaan juoksi ja pyöräili vimmatusti. Välillä tuntu että siellä odotettiin joka mutkan takana räikän ja kameran kanssa. Pisteet siitä. Juoksu kesti yhden sekunnin kauemmin kuin vuosi sitten. Varsinaisen juoksutreenin määrään nähden täytyy olla iloinen että pysyi edes samoissa luvuissa kuin vuosi sitten, jolloin kuitenkin tuntui siltä, että juoksu kulki. Juoksu 47:42.

Kuvamateriaalia on paljon ja täytyy kyllä sanoa, että kisailmettä pitää vähän hioa. Ei mennä tarpeeksi lujaa jos koko ajan hymyilyttää. Eikä kilpakumppaneitakaan pelota. Huikeat määrät treenimotivaatiota tuli taas kerättyä. Ja mediakokemusta. Ainakin onnistuin lyöttäytymään oikeaan paikkaan urheiluruutukuvaajan läheisyyteen. Kuopio oli kisakaupunkina tänäkin vuonna huikea ja kannustusta riitti. Kiitos.

Loppusijoitus naisten yleisessä sarjassa oli 7/9 ja ero kärkeen 28min. (Tuloksia täällä) Viime vuoden kokonaisajasta irtosi suunnilleen 17 minuutin siivu. Tällä kehityskaarella ollaan ihan hyvää vauhtia Rion kisoissa. Eikä Tiinan tarvii olla huolissaan. Täältä tullaan tappelemaan niistä kärkisijoista.