tiistai 23. heinäkuuta 2013

Köhisten kohti Kuopiota

Paluumatkalla Joroisista ajatukset alkoi jo siirtymään Kuopioon, joka näin ollen sai kauden pääkisan tittelin. Prinsiipit tulevalle kolmelle viikolle ovat seuraavanlaiset:
  1. Elvy. Tai ammattimaisemmin palaudu.
  2. Pidä kuntoa yllä
  3. Herkistele. 
Ykkösvaihe on hyvässä vauhdissa. Pää on edelleen tukkoinen ja korvat lukossa, mutta kuumetta ei ole eikä räkä valu. Siinä vaiheessa kun olo tuntuu siltä, että voisi lähteä lenkille, pidän vielä yhden lepopäivän.
Kakkosvaihe käynnistyy rau-hal-li-ses-ti. Yleensä pienen tauon jälkeinen ensitreeni tuntuu mahtavalta ja se tulee tehtyä liian kovaa. Sen jälkeen meno onkin sitten yhtä alamäkeä myös itsetunnolle. Iisisti vaan. Kuopiossa saa sitten repiä. Tässä vaiheessa opettelen myös olemaan nielemättä ilmaa uidessa. Käyn myös ajamassa elämäni ensimmäisen tempoajon. Äläkä kuvittele että kannattaa tehdä mitään mättötreeniä. Ei se kunto enää nouse.
Kolmonen pitäisi sitten taas sopivasti himmailla, mutta ei liikaa. Herkistelyn alkuun suunnittelin järjestäväni itse itselleni pienimuotoisen sprinttikilpailun Vihdin Pääkslahdessa ihan vaihtoalueineen kaikkineen. Mukaan saa liittyä. Tapahtuma on maksuton.

Miksi tämän kaiken epäkiinnostavan lätinän jaan? Siksi että olisi vähän paineita pysyä ruodussa eikä vaikka juosta maratonia.

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Finntriathlon 20.7.2013

Nyt se on todistettu, vitutukseen ei voi kuolla.
Melkein tekis mieli jättää kisaraportti tältä erää siihen.

Kaikin puolin kisavalmistautuminen oli melko esimerkillistä keskiviikon ja torstain väliseen yöhön asti, jolloin vastustuskyky sanoi poks ja antoi kipeän kurkun ja räkäisen pään. Enpä muista koska olisin ollut keskellä yötä herättyäni niin kiukkuinen. Torstai-illalla tilanne ei kuitenkaan ollut pahentunut ja perjantai aamulla olo oli melkein pirteä. Matkaan siis. Elizabeth ja huoltaja autoon ja nokka kohti Joroista.
Perjantai iltaa kohden flunssa alkoi taas käydä vähän pahemmin päälle. Douppasin niin maan perskeleesti kaikkia vitamiineja ja kurkkupastilleja.
Yöllä ei tietenkään saanut nukuttua kuin muutaman hassun tunnin, mutta kaikesta huolimatta aamulla oli taas vähän parempi fiilis. Eiköhän tässä nyt yksi puolimatka hoidella. Osuus kerrallaan. Starttipaikalla olo oli jopa hyvä. Vaikka luultavasti kisafiilikset vain peitti alle kaikki muut tuntemukset.
Pamautettiin uimarit liikkeelle ja ensimmäinen kolmasosa 1,9km matkasta sujui huikean hienosti. Toinen kolmasosa oli säälittävää räpellystä "aallokossa". Jostain syystä nieleskelin taas ihan luvattoman paljon ilmaa ja olo oli kamala. Viimeiselle kolmannekselle sain itseni jotakuinkin koottua ja selvisin lopulta kuivalle maalle ajassa 46 ja rapiat. Räpiköinnin määrään suhteutettuna hyväksyn tämän ajan. Vatsa oli kuin jalkapallo ja varmaan sain sympatiakannustuksia myös tämän raskaana olon vuoksi.
Maailman hitain kamppeiden vaihto ja pyöräilemään. Mahaan kivisti ja jalat ei pyörineet. Olin jäässä, kaikki tuli ohi, mahaan sattui aivan järjettömästi, hävetti pitää seuran vaatteita yllä. Onneksi luvattu sade oli ystävällinen ja päätti kiertää kisamaastot. Luojan kiitos, koska muutoin olisin edelleen pyöräilyosuudella. Jossain seitsemän kilometrin kohdalla päätin että hoidan pyöräilyn ja sitten keskeytän. Kahdeksannen kilometrin kohdalla päätin ajaa ensimmäiselle huoltopisteelle ja miettiä siellä hetken mitä teen. Ennen huoltopistettä päätin että kyllä tämä nyt oli tässä. Jaloista ei yksinkertaisesti irronnut mitään, ei edes happoja. Huoltopisteellä katselin hetken ohi ajavia kilpakumppaneita ja kärvistelin vatsani kanssa. Mutta ei mennyt pyöräily hukkaan sillä pääsin myös huoltonaisen rooliin saamalla kunnian lainata kuusiokoloavainta pyörän satulan säätöön. Olin otettu. Alkoi olla jo sellainen hypotermia että lähdin polkemaan maaliin. Ja kyllä hävetti. Kiitos vaan kovasta kannustuksesta, mutta minä en valitettavasti kuulunut siihen kärkiryhmään joka tuli juuri edelläni kääntöpaikalle ja lähti toiselle kierrokselle. Minä puolestani hilpaisin vähin äänin reitiltä pois ja tuhersin pikku itkut. Onneksi oli huoltaja lohduttamassa. Hoidettiin kisan jälkipuinnit, kannustettiin juoksijoita (saattoi jokunen  kisaaja olla ihmeissään kun olin jo maalissa kun muut vasta aloitteli juoksua), syötiin Jari-Pekassa taas maha turvoksiin ja tehtiin mielikuvaostoksia kuvitteellisilla voittorahoilla.
Ja kyllä tiedän, kipeänä ei saa urheilla. Mutta kuitenkin oon tyytyväinen että lähdin yrittämään ja tajusin sitten tulla pois. Jos oisin kykkinyt kotosalla koko viikonlopun, olisin nyt henkisesti tosi ruvella.
Ei muuta kuin suuret kiitokset matkaseuralle koko reissusta ja valokuvista.
Kolmen viikon päästä Kuopiossa on viivalla niin äkänen naikkonen että varokaahan vaan.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

KRV vol2. Grande Finale

Kuudentena päivänä käännettiin taas kyynelhanat auki kun Merja otti pronssinsa. Loppusuora näytti kulkevan kuin itsestään ja arveltiin salaisuuden tosiaan löytyvän hieman kovemmista vedoista radan varrella.
Seitsemännen päivän aamu valkeni ja tiesin, että nyt on sen hetki. Viimeinen mahdollisuus ottaa se himoittu loppusuoran voitto, joka minulle kuuluu. Lähtöaika oli arponut itsensä aivan viimeisten joukkoon, joten uraa olisi tiedossa. Ja sitähän riitti yli tarpeen. Kaikki tiet eivät vieneet omille rasteille ja tulihan taas värkättyä jos jonkinlaista kuprua. Tossut liikahti ihan kiitettävästi ja suunnistuspää oli kuitenkin hieman paremmassa vedossa kuin edellisellä kerralla. Ylämäet tosin on edelleen ihan hirveää myrkkyä. Viimeiset rastit napsahteli vastaan ja loppusuora alkoi häämöttää. Henkinen lataus oli hurja ja vähän melkein jännitti. Hidastin sen verran vauhtia, etten joudu viimeisellä rastilla ruuhkaan ja kiihdytysalusta on vapaa. Eteen lähti sopivasti myös reipasta menijää joita olisi hyvä ohitella maalisuoralla. Sitten leimaus ja matkaan. Alku oli ehkä hieman tahmeaa, samoja aikoja kuin edelliselläkin kerralla, mutta aika pian sain isomman vaihteen silmään ja kivasti hapot reisiin. Kyllä sitä kummasti pääsee aina nopeampaa kuin on ensin kuvitellut. Loppusuoralle on helppo motivoitua. Oma suosikkimotivaattori kilpailujen loppupuoliskoille on ajatella, ettei tätä ole pakko tehdä enää ikinä uudestaan, kunhan nyt juokset niin että maalissa ollaan kaksinkerroin. Vetotreeneissä ajattelen usein että edessä juoksee vähintään Olympiapronssi, joka tietysti on saatava kiinni. Kainuun loppusuoralla annoin kyllä ainakin 95%. Alun hidas kiihdytys alentaa hieman arvosanaa, mutta edelliseen loppusuoraan verrattuna roima petraus. Takaisin kämpille ja työn tulokset tarkastamaan. Ja tulihan se sieltä, loppusuoran voitto! Vihdoin! Mutta mitä?!?! Aika oli 33sekuntia. Kolme enemmän kuin edellisellä kerralla. Kyllä käytiin taas äkkiä selityksenhakuun. Maalileimauksen paikkaa oli varmasti siirretty. Jouduin myös hieman harhaan optimireitiltä koska parhaat maalileimasimet oli varattu. Tiedostin tilanteen kuitenkin jo hyvissä ajoin, jolloin kykenin loivasti suuntaamaan hieman sivummalla olevalle leimasimelle. Onneksi tuli tarkastettua vielä edelliset loppusuora-ajat ja selvisihän tämä hämmentävä mysteeri lopulta. 26sekuntin aika oli kuin olikin haamuaika. Omaakin aikaani oli korjattu ja luultavasti nyt oikein kirjattuna se oli 36sekuntia ja silläkin voitettiin loppusuora viiden sekunnin erolla seuraavaan. Tämän päivän 33sekuntia oikeutti neljän sekunnin voittomarginaaliin. Huimasta loppukiristä huolimatta jouduin tyytymään toiseksi viimeiseen (73) kokonaissijoitukseen lopputuloksissa. Reidet saivat täten synninpäästön ja voimme kaikki olla erittäin tyytyväsiä tämän viikon kokonaissaldoon: kaksi loppusuoran voittoa.

Tästä lähdetäänkin sitten kohti Joroisia. Kisat tuntuivat olevan koko ajan noin puolen vuoden päässä, kunnes tässä juuri tajusin että viikon päästähän koko reissu on ohi. Kai sitä nyt sitten pitää ruveta vähän herkistelemään ja vääntämään kisaviikon taktiikkaa huoltajan kanssa. Energiatasapaino on ainakin palautettu Sonkajärvellä jatkuvan syömisen merkeissä.

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Valmiina viimeiseen taistoon

Käytiin tässä jalkain kanssa saunassa. Heitettiin vähän juttua ja pidettiin samalla viimeiset neuvottelut huomisen taktiikan tiimoilta. Otettiin vähän kylmää ja kuumaa suihkua ja heitettiin jalat kattoon. Lauteilla mietittiin syntyjä syviä ja päädyttiin seuraavaan lopputulokseen: huomenna loppusuora kulkee 25sekuntiin.
Loppusuoran voitto, täältä tullaan.

torstai 11. heinäkuuta 2013

KRV vol.1

Eka päivä: Kainuun vaellusviikko korkattu. Eilen söin buranaa enemmän kuin laki sallii ja luultavasti jäädytin koko nilkan kuolioon kylmähoidoilla. Tänään aamulla herätessä ensimmäinen tuntemus oli, että ai s*****a, jalka on hajalla. Koska mitkään opit ei näköjään ole omaan pääkoppaan iskostuneet, söin vähän lisää buranaa, jäädytin jalkaa vähän lisää ja teippasin koko komeuden pakettiin ja törkkäsin suunnistuskenkään. Aluksi harkitsin ihan vakavissani hakevani lähdöstä kartan ja suunnistavani suoraan viimeiselle rastille. Mutta koska taustalla on kaksi epäonnistumista rastiviikon läpipääsyssä, ja olin muistaakseni uhonnut tämän olevan se suuri vuosi, jolloin saan hyväksytyn suorituksen, huomasin vaeltavani 6,7km rataa läpi. Muutamaa juoksuaskeltakin tuli kokeiltua, mutta sen verran järkeä oli vielä jäljellä että se loppui lyhyeen. Jalka pysyi kivasti kasassa, vaikka ei se eteneminen ihan kivuitta sujunut. No rata tuli kierrettyä mustikoita syöden ja muutamia eksyneitä opastaen. Oli kyllä yksi lempparisuunnistus tälle kaudelle ja maaliin kävellessäni jopa epäkorrektisti tuuletin. Tuloslistalla luonnollisesti valloitin viimeisen sijan jääden kärkeen viitisenkymmentä minuuttia. Viimeiset kilometrit oli jo vähän ikävää puuhaa jalan kannalta. Kinkuti kinkuti vaan.

Toisena päivänä palattiin ruotuun ja voitettiin kultaa ja pronssia.

Huikeaa. Tirautin jopa pienen onnenkyyneleen ensin Niemen tullessa maaliin ja vielä uudestaan pronssin varmistuttua. MM-sprintin karsinnan pääsi kaikki tavikset juoksemaan ja toiset kävelemään läpi. Eipä olisi finaalipaikkaa irronnut.

Kolmantena päivänä täydennettiin värisuora hopealla. Tosi huikeaa.

Neljäntenä päivänä päästettiin taas tavikset valloilleen. Menohalut alkaa olla hirveät ja jalkakin rupeaa antamaan elonmerkkejä. Tänään tein vakaan päätöksen, että hölkkään joka toisen rastivälin. Toteutuskin onnistui yllättävän hyvin, hölkkäsin lisäksi vain kaikki muutkin rastivälit ja loppusuoran niin kovaa kuin lähti. Kaikkeni annoin metsässä (paras rastivälisijoitus oli 55) jotta loppusuoralla kulkisi. Kaikki oli pedattu viimeisille metreille. Ei riittänyt. Karvas sekunnin tappio. Ehkä en ollut henkisesti tarpeeksi latautunut viimeiseen rypistykseen, ehkä viimeiseltä rastilta lähtö ei ollut ihan optimaalinen. Olisiko edellisellä välillä pitänyt tehdä avaavia vetoja vai oliko loppusuoralla liikaa ihmisiä tiellä? Syitä voi olla monia ja spekulointia voi jatkaa loputtomiin. Täytynee kuitenkin kääntää katseet tulevaan, ei saa jäädä tuleen makaamaan ja sen semmoista. Huomenna on uusi päivä olla loppusuoran kuningatar. Kokonaiskilpailussa hallitsen edelleen viimeistä sijaa (88), mutta jo aika monta minuuttia lähempänä toiseksi viimeistä.

Kaikesta panostuksesta huolimatta viides päivä oli karvasta kalkkia lähdöstä maaliin. Kilpailukeskus oli muuttanut armottomaan ryteikköön, ja se jos mikä vei mehut jaloista heti lähtöpaikalle vaellettaessa. Aamulla seurasin MM-kisojen GPS-seurantaa ja olihan se taattua viihdettä:
Kyllähän se hymy hyytyi kun itse pääsi maastoon. Ja herra Cheungin urakka alkoi herättää ansaitsemaansa kunnioitusta. On se sissi. Maasto otti heti luulot pois. Suunnitelmissa oli hölkkäillä joka toinen väli ja joka toinen kisavauhtia sekä olla tekemättä virhettä. Toteutus oli vaeltaa joka väli ja tehdä virheitä. Ja mikä pahinta, loppusuoralla TAAS tappio, toiseksi jäin. Oma suoritus kesti 30sekuntia ja loppusuoran voittajan järjetön tykitys oli kestänyt muka 26 sekuntia. En usko, en p*****e usko. Haamuaika. Pakko olla. Kyllä syö naista tämmöinen. Siltä varalta että kyseessä ei ollut haamuaika, syyllisten etsintä on aloitettu ja ensimmäisenä kuulusteluihin joutuivat reidet. Eivät jaksaneet kammeta mäkiä ylös eivätkä alas hapottamatta. Rangaistukseksi saavat jäätelötankkauksen energiatasapainon palauttamiseksi. Huomenna menemme kaikki kolme ekskursiolle MM-keskimatkaa katsomaan ja ottamaan oppia alan ammattilaisilta loppusuoran rutistukseen. Yhteistuloksen kannalta tapahtui kuitenkin kehitystä ja nousin viimeistä edelliseksi, sekä muutaman keskeyttäneen ansiosta sijalle 82.

lauantai 6. heinäkuuta 2013

XXV Varpaisjärven Yömaraton

Voin kyllä rehellisesti olla suosittelematta maratonia kenellekään, joka haluaa minkään sortin kunnonkohotusprojektia. Menkää marjaan.
Viime yönä kello yksi nolla yksi, sain nimeni maratonin voittaneiden listalle. Siitäpä voi repiä iloa sitten seuraavan vuoden ajan samalla kun pikkuhiljaa palautuu urakasta. Muistaakseni pisin tähän astinen lenkkini on yltänyt vähän päälle kolmenkymmenen kilometrin. Muistaakseni silloin viimeiset 10 kilometriä eivät enää muistuttaneet juoksua.

Perjantaina pamahti kello 21.00 ja maratoonarit ja vähän fiksummat lajitoverit, puolimaratoonarit saivat lähtöluvan. Urakka hoidettiin kahtena lenkkinä. Ensimmäinen lenkki sujui iloisissa tunnelmissa. Matkaan sisältyi luultavasti yksi pieni hetki joka saattoi olla niin sanottu "runners high", se kesti noin 10 minuuttia ja loppui aika pian toiselle lenkille lähdettäessä. Huolto pelasi kiitettävästi: kolmen kilometrin välein sai tankata, huoltopyöräilijä oli suihkimassa kärpäskarkoitetta niskaan ja vähän kanssakilpailijoidenkin henkitorviin ja kannustusta tuli viimeisille kilometreille roppakaupalla. Juoksija tosin alkoi olemaan sitä ärjympi, mitä lähemmäs maalia pääsi. Pahoittelut siitä. Maaliinselviytymismetodi oli laskea joko askelia tai hengitystä ja tuijottaa kengänkärkiä.

Juoksu tuntui yllättävän hyvältä, vaikka videolta jälkikäteen katsottuna se oli erehdyttävästi kävelyn näköistä. Asfaltilla juoksu ei tullut kuuloonkaan, onneksi löytyi piennar. Valitettavasti tähän diiliin sisältyi kenkien täyttö pikkukivillä. Hieman kauhunsekaisilla tunnelmilla otin kisan jälkeen kenkiä pois jalasta ja melko ikävältähän se näytti. Eikä mieltä parantanut tieto siitä että sunnuntaina koivet pitäisi taas tunkea suunnistuskenkiin. Kaikenkaikkiaan juoksu oli erinomainen mahdollisuus tutustua erinäisiin paikkoihin joihin voi sattua. Toisaalta mikään kipu ei päässyt ylivoimaiseksi koska jokaista seurasi aina toinen toistaan epämiellyttävämpiä tuntemuksia.

Toiselle lenkille Varpaisjärvi tarjosi virkistävän sateen, mikä tuli kyllä ihan tarpeeseen. Maalissa olo oli kuin tönkkösuolatulla muikulla. Hyvä kun palkintopallille jaksoi nousta. Ei oo maratoonarilla helppoa. Palkinto oli oikein tilanteeseen sopiva, tyyny. Sekä tietysti jumalaton pysti, joka ei mahdu mihinkään. Aikaa urakkaan tuhrautui 4:01jotain. Neljän tunnin alitus käväisi mielessä, mutta loppumatkasta jalka tuntui niin ikävältä, että vaihtoehtoja punnitessa rasitusmurtuman hankkiminen ei tuntunut kannattavalta ajatukselta sarjan ainoana kisaajana.

Tänään oli vuorossa vahinkojen arviointi. Reidet aivan jumalattomassa jumissa, oikean jalan  peroneuksen tulehdus, rakot, viulunkielen kireät pohkeet ja vatsahaava.
Ja tietysti kisapaikalle luonnollisesti unohtuneiden kamppeiden nouto. Ei muuta kuin suunnistuksen MM-kisoja kisaamaan. Onneks ei valittu joukkueeseen.

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Mäntsälä mielessäin

Noudatin kaikkien maratoniin valmistavien oppaiden neuvoja, ja viimeistelytreeninä perjantai-illan koitosta varten pyöräilin Mäntsälään ja kävin siinä välissä tekemässä uintitreenit. Kunnostauduin vielä Kuusijärvi-Mäntsälä välillä kaikista alkuperäisistä suunnitelmista huolimatta tempaisemaan oikein kunnon vedon. 38,5km taittui aikaan 1h 15min. Muutaman kerran jouduin tarkastamaan kellon toimivuuden. Edellisen kerran kun neljääkymppiä ajoin reippaasti, aikaa kului 1h 34min. Kiitos reidet, ette turhaan ole mahtumatta housuihin. Onneksi Mäntsälän host ei ollut mikään eilisen teeren tyttö, vaan ruokapöytään iskettiin kokonainen vesimeloni, pizzaa sekä kaiken palautumisen äitiä, irtokarkkia ja jäätelöä.
Usko omaan maratonkuntoon on silti vakaa ja naisten sarjan voittoa lähdetään tavoittelemaan. Tämän hetken kilpakumppanit sarjassa maraton ovat: Arto, kaksi Jania, Ilpo sekä Lauri.