SM-erikoispitkät - kenen idea?

Suunnistuksen erikoispitkä on reissu, johon meikäläisen tasoiset harrastajat lähtevät tekemään pitkää treeniä. Itse toivoin ennen lähtöä, että saisin edetä yhteislähtönä toteutettavan kisan ihan kaikessa rauhassa omassa seurassa. Juu ei kovin montaa minuuttia mennyt kun ihan itsekseen sai edetä.

Heti ykköselle luovin kaikessa epähuomiossa tiheikön ja KAHDEN kuviorajan läpi ja palasin hetken tilannetta ihmeteltyäni takaisin rastille. No eipä hätää. Nyt saa mennä aika rauhassa. Rastilla kävi samaan aikaan kilpailun toiseksi ja kolmanneksi viimeisiä paikkoja hallinneet osallistujat. Mutta vähän vielä enemmän rauhaa olisi kiva, ajattelin, ja koitin juosta kaksikkoa karkuun. Lopputulema oli tämä:

Pyöriessäni vihreässä päätin,
että kaikki seuraavat välit menen tietä pitkin,
kiersi mitä kiersi

Rastin löydettyäni olin saavuttanut myös kaipaamani itsenäisyyden hallitessani yksin letkan peräpäätä. Annoin vielä vähän lisää siimaa miettiessäni seuraavaa väliä. Kauan. Kiertääkö oikealta vai vasemmalta vai mennäkö suoraan? Ei nyt ainakaan suoraan metsiä pitkin, tästähän keskusteltiin juuri. Kierto siis vasemmalta tai oikealta teitä pitkin. Joten eiköhän sitä löytänyt itsensä taas tarpomasta "suoraa viivaa" pitkin pusikossa ja ollen heti sadan metrin jälkeen täysin ulalla touhusta. 

Keltaisella suunnitelma, punaisella toteutus

Kolmannelle rastille saavuttuani keskityin niin innokkaasti poseeraamaan kuvaajille, että meinasi jäädä koko rasti välistä. Tässä kohtaa aikaa oli kulunut reippaasti yli tunti ja kärjelle takkiin oli tullut puolisen tuntia. Sain uutta intoa ja lähdin kohti seuraavaa rastia, joka yllättikin löytymisellään, tästä intoutuneena taas sitten lähdin juoksemaan miesten pääsarjalaisten perään ja eksyin, kun he eivät yllättäen olleet menossa naisten sarjan rastille. Seuraava väli näytti olevan ihan pässinlihaa: polkua ojalle asti ja sitten ojan viertä melkein rastille asti. Kun olin viisi minuuttia häröillyt ja pyörinyt 50 metrin säteellä, alkoi ajatus keskeyttämisestä kypsyä. Kivassa säässähän ei olisi mikään ongelma eksyä vaikka tuplasti enemmän, mutta nyt kyllä parinkin minuutin ihmettely sai aikaan aikamoista kohmettumista. 

Lähdin juoksemaan poispäin tielle, joka veisi minut nöyryytettynä takaisin kilpailukeskukseen ja löysin rastini. Vaatimattomasti noin 100 metriä eteenpäin paikasta jossa pyörin. Eipä siinä. Pieni toivon kipinä lämmitteli jäätynyttä sieluani ja jatkoin matkaa tielle, josta en kääntynytkään kohti maalia, vaan seuraavalle rastille. Kylmä viima sai kuitenkin aikaan sen, että juomarastille tullessani korkkasin geelin, hörppäsin vettä ja päätin sanoa soronoo koko hemmetin erikoispitkille.

Mielenkiintoisinta antia oli kuitenkin henkilökohtaiset itseni kanssa käymäni keskustelut matkan varrella. Pohdin syvästi, mikä tämän kauden menneistä kisasuorituksista tai harjoituksista sai inspiroitua ottamaan osaa tähän kisaan? Että oliko se kenties Venlojen viesti, jossa sen lisäksi että olin fyysisesti aivan törkeän surkea, unohdin käyneeni rastilla, palasin takaisin, päästin järkyttävän letkan porukkaa ohi ja totesin, että kyllä, käyty on. Oliko se kenties SM-sprintin finaali, jossa en jaksanut lukea karttaa edes kolmen kilometrin matkaa ja juoksin kielletyn tien yli. Tai ehkä se oli erikoispitkille valmistava Iltarasti-harjoitus muutaman viikon takaa, jolloin en jaksanut keskittyä suunnistamiseen vaan juoksentelin pitkin polkuja ja juttelin metsässä vastaan tulleiden tuttujen kanssa.

Rastin löytyminen lisää ihmisen onnellisuutta

Vaikka seuraa läheltä muiden huippusuorituksia suunnistuksen tai muiden lajien tiimoilta, ei se nyt todistettavasti nostata omaa kuntoa, mutta luuloja omasta kunnosta sitäkin enemmän. Vaikka tämmöinen harrastelija onkin, niin on se vaan perkele kumma miten sitä kuvittelee yltävänsä edes välttävään suoritukseen kisoissa.

Mietin myös ihan tosissani tällaisen harrastustoiminnan jatkumista. Josko sitä ihan suosiolla jättäisi kaikki SM-alkuiset kilpailut ensi vuonna tyystin ja keskittyisi johonkin ihan muuhun.

Hieman huolissani olen oikeasti loppukauden totaalisesta keskittymisenpuutteesta. Muistan etäisesti muutaman alkukauden suorituksen, jolloin pysyin kartalla, osasin tehdä päätöksiä ja löysin rasteja. Ja ihan oikeasti, nyt seisoin pitkiä aikoja paikallani kun en yksinkertaisesti kyennyt ratkomaan mennäkö vasemmalta vai oikealta. Todella kummallinen ja epämiellyttävä olotila. 

Toistaiseksi tuntuu siltä, että koko kausi on ollut yksi laskeva lehmän häntä. Ensi viikonloppuna olisi vielä yksi seuraviesti ja sen jälkeen tulen käymään itseni kanssa kehityskeskusteluita, että onko tässä mitään järkeä ja onko tämä kivaa. Jos tämä ei ole kivaa, niin auttaisiko asiaan se, että harjoittelisi ponnekkaammin vai myöntäisi rehdisti olevansa ihan surkea. 

Jää nähtäväksi.