On ollut tahmeaa. Vaikka tekisi vain kivoja juttuja, voi
väsyttää.
Pidin kesälomaa treeneistä, koska mistään ei vain tullut
yhtään mitään. Ennen Ylläksen reissua mietin, että kuolen, jos en kohta saa
nukuttua kunnolla. Kovin usein ei treeni jää kesken, mutta silloin jäi. Istuin
jättärin parkkipailla asfaltilla ja mietin että v***u tässä ei ole mitään
järkeä. Kaikki ärsytti. Silloin kun ennen treeniä, treenin aikana ja treenin
jälkeen edelleen ärsyttää, täytyy pitää taukoa. Talvella koetut kriisit treenaamisen
järkevyydestä kyselivät jälleen, että mitäs kuvittelet nyt tekeväsi.
Ja sitten en tehnyt mitään. Ehkä kerran viikossa kävin tekemässä
jonkun aivot narikkaan swimruntreenin muiden peesissä. Työmatkat hoitui
pyöräillen. En ajatellut ajan kulumista. Koko ajan oli jotain muuta tekemistä.
Heinä-elokuun vaihteessa havahduin siihen, että olin tehnyt kokonaisen
treeniviikon. Ihan huomaamatta. Pahaltahan se siinä vaiheessa tuntui. Mutta nyt
se oli ”hyvää pahaa oloa”.
Blogin luonnoksistakin löytyy näköjään kolme hyvin
aloitettua, mutta ei koskaan lopetettua postausta Ylläkseltä. Se kuvaa aika
hyvin viime aikojen touhuja. Vähän sinnepäin, ei sitten kuitenkaan ja ihan
sama. Reissua on pukannut siihen tahtiin ettei ole edes ehtinyt ajatella omaa
treeniä.
Nyt on kuitenkin näkynyt valonpilkahduksia. Ensimmäinen oli
tuo havahtuminen kokonaiseen treeniviikkoon. Toinen tuli Itävallan työreissulla,
kun ihan bingolla valitsin lähes tuntemattomasta maasta tosi onnistuneen
välipäivän polkujuoksukohteen. En tosin tiedä voiko siinä maassa tehdä huonoja
valintoja näiden kanssa? Ensi kesän kisareissujen suunnitteleminen piristi
mielialaa heti ja samoin teki postista saapunut uusi märkäpuku. Kyllä
materiaalistakin saa iloita.
Tänään riemua tuo se, että pääsen mahdollisesti aikamoisessa
kelissä rymyämään Espoon Chamonixiin, nimittäin Solvallan laskettelurinteeseen,
sauvojen kanssa. Reissu tulee olemaan samalla jäähyväisreissu neljävuotiaille
Irockeilleni. You were the best!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti