Yllättävää. Taas Ylläksellä. Voisi luulla että alkaa
kyllästyttämään tai että kaikki olisi jo nähty, mutta ei. Ei ole.
Joitain vuosia sitten keräsin innoissani hiihtokilometrejä.
Parhaimmillaan niitä sai kasaan viikossa 300. Taantuma tämän suhteen on
kutienkin ollut väistämätön, koska olen keksinyt niin paljon muuta mukavaa
puuhaa pitkin tuntureita. Viikko on vaan nykyään ihan auttamatta liian lyhyt
aika kaikkeen. Tähän viikkoon sain kyllä tungettua vähän tuurillakin vaikka
mitä kivaa, vaikka laskettelu ja läskipyöräily jäi vieläkin odottamaan parempia
aikoja.
Saapumispäivänä lauantaina olin ihan koomassa aikaisesta
herätyksestä ja matkustuksesta. Päivä meni enemmän ja vähemmän horroksessa, eikä
Eväskorin jättipizza auttanut tilannetta. Sain haettua sauvat vuokralle ja painoin
Kuerille tutustumaan reissulle lainaamiini lumikenkiin. Hyvin tutustuttiin.
Sunnuntaina olin varmaan koko Äkäslompolon ensimmäinen
ulkoilija kun hinasin itseni ensin Kukakselle ja sitten Pyhälle. Pyhän
valloitus oli mulle ensimmäinen laatuaan. Alkuperäinen suunnitelma oli käydä
vielä Lainiolla, mutta siihen ei enää rahkeet ja tunnit riittäneet.
Arvioin että varmaan ¼ reissuista menee kuvaushommiin.
Kylmällä kelillä kamera matkustaa aina takin sisällä ja sen esiin kaivaminen ja
kaikkien asetusten säätäminen ottaa aikansa. Välillä tosin oli niin
kirkasta, ettei ruudulta juuri nähnyt mitään. Mutta herran haltuun -taktiikalla
tuli kyllä aika kivoja tuloksia. Ja jos haluaa vielä itsensäkin kuvaan niin
siihen asetteluun ja edes takaisin juoksemiseen saa myös kulutettua aikaa
vaikka kuinka. Mutta reissujen yksi tarkoitus on nimenomaan päästä näkemään ja
kuvaamaan luontoa vähän latujen ja yleisten reittien ulkopuolelta, joten time
well spent.
Pyhä oli symppis. Kotamajalta lähti jonkun edellisenä päivänä
tekemät jäljet ja niiden olemassaolo helpotti huomattavasti etenemistä. Vinkkinä
lumikengillä valloitushommiin lähteville: latukahviloiden/pysähdyspaikkojen
kohdalta on isot mahdollisuudet löytää jonkun polkema ura tuntureille.
Umpihangessakin on oma viehätyksensä, mutta kyllä se helpottaa huomattavasti
kun on vähän pohjia tehty. Valmiiksi ajetut, karttaan merkatut ulkoilureitit on
pääosin niin kovaa pohjaa, ettei siellä lumikenkiä tarvitse.
Viikossa meikäläisestä alkoi kuoriutumaan taas ihan kunnon
eräjorma. Toisen koko päivän lumikenkävaelluksen tein Kesängille ja Lainiolle.
Kesängin pohjoispää ja Lainio tuli koettua nyt ensimmäistä kertaa.
Tiistai-illan lumiturvallisuusluento Kellokkaassa vähän kummitteli mielessä samalla
kun pikkaisen oikaisin Lainiota kohti.
Lainio oli ihana pyöreä pallo, joka vain jatkui ja jatkui.
Huippu kuitenkin löytyi. Tästä tuli ehkä lempparivalloitus. Mietiskelin että
huomaisikohan kukaan jos vain jatkaisin vaeltamista kohti seuraavia tuntureita
ja katoaisin ikuisesti jonnekin jänkhälle.
Opin, että päiväretkeen lumikengillä liittyi selkeästi kolme
erilaista vaihetta:
Ensimmäinen on aamuauringon alkaessa lämmittää ja valaista
maisemaa ja kaikki on jotenkin kauhean puhdasta ja valkoista ja joka puolella
kimaltelee. Tässä kohtaa päästelee suustaan kovia ylisanoja (ja voimasanoja) ja
kaivaa puolen minuutin välein kameraa esiin. Etenemisestä ei tule juuri mitään
mutta monttu on ihastelusta koko ajan auki ja hymyily ja pakkanen sattuvat
naamaan.
Toinen on transsivaihe, jolloin eteneminen etenee. On
tottunut siihen että kaikkialla on kaunista ja voi vain antaa mennä. Mieli
lepää ja kaikki turha unohtuu. Ehkä alkaa miettimään vähän tulevia reissuja
samoihin maisemiin, mutta päällimmäisenä ajattelee vain kuinka hienoa on päästä
seikkailemaan tällaisessa paikassa. Tässä vaiheessa löytyy hyvä rytmi ja
ylämäkeen eteneminen ei tunnu raskaalta, vaan siltä, että nyt tehdään vähän
hommia maisemien eteen. Miettii myös, että kilpaurheilu ei ole kivaa, kun ei
kerkeä katselemaan maisemia ja tuntuu koko ajan pahalta.
Viimeinen on zen-vaihe. Aurinko alkaa laskemaan, mutta
lämmittää kuitenkin ja varjoista tulee pitkiä. Tulee jotenkin kauhean
rauhallinen fiilis ja sellainen että melkein ymmärtäisi elämän tarkoituksen
nanosekunnin ajan. Luonnollinen vuorokausirytmi laittaa rauhoittumaan iltaa
kohti ja maailmassa ei ole huolen häivää.
Sitten vähän mukavuuksia, kuten hyvää lämmintä ruokaa ja
sauna, niin voisi käpertyä kahdeksalta odottelemaan unta. Eikä muuten tarvitse
odotella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti