Ylläksellä neljättä kertaa vuoden sisään

Yllättävää. Taas Ylläksellä. Voisi luulla että alkaa kyllästyttämään tai että kaikki olisi jo nähty, mutta ei. Ei ole.

Joitain vuosia sitten keräsin innoissani hiihtokilometrejä. Parhaimmillaan niitä sai kasaan viikossa 300. Taantuma tämän suhteen on kutienkin ollut väistämätön, koska olen keksinyt niin paljon muuta mukavaa puuhaa pitkin tuntureita. Viikko on vaan nykyään ihan auttamatta liian lyhyt aika kaikkeen. Tähän viikkoon sain kyllä tungettua vähän tuurillakin vaikka mitä kivaa, vaikka laskettelu ja läskipyöräily jäi vieläkin odottamaan parempia aikoja.

Saapumispäivänä lauantaina olin ihan koomassa aikaisesta herätyksestä ja matkustuksesta. Päivä meni enemmän ja vähemmän horroksessa, eikä Eväskorin jättipizza auttanut tilannetta. Sain haettua sauvat vuokralle ja painoin Kuerille tutustumaan reissulle lainaamiini lumikenkiin. Hyvin tutustuttiin.

Sunnuntaina olin varmaan koko Äkäslompolon ensimmäinen ulkoilija kun hinasin itseni ensin Kukakselle ja sitten Pyhälle. Pyhän valloitus oli mulle ensimmäinen laatuaan. Alkuperäinen suunnitelma oli käydä vielä Lainiolla, mutta siihen ei enää rahkeet ja tunnit riittäneet.

Arvioin että varmaan ¼ reissuista menee kuvaushommiin. Kylmällä kelillä kamera matkustaa aina takin sisällä ja sen esiin kaivaminen ja kaikkien asetusten säätäminen ottaa aikansa. Välillä tosin oli niin kirkasta, ettei ruudulta juuri nähnyt mitään. Mutta herran haltuun -taktiikalla tuli kyllä aika kivoja tuloksia. Ja jos haluaa vielä itsensäkin kuvaan niin siihen asetteluun ja edes takaisin juoksemiseen saa myös kulutettua aikaa vaikka kuinka. Mutta reissujen yksi tarkoitus on nimenomaan päästä näkemään ja kuvaamaan luontoa vähän latujen ja yleisten reittien ulkopuolelta, joten time well spent.

Pyhä oli symppis. Kotamajalta lähti jonkun edellisenä päivänä tekemät jäljet ja niiden olemassaolo helpotti huomattavasti etenemistä. Vinkkinä lumikengillä valloitushommiin lähteville: latukahviloiden/pysähdyspaikkojen kohdalta on isot mahdollisuudet löytää jonkun polkema ura tuntureille. Umpihangessakin on oma viehätyksensä, mutta kyllä se helpottaa huomattavasti kun on vähän pohjia tehty. Valmiiksi ajetut, karttaan merkatut ulkoilureitit on pääosin niin kovaa pohjaa, ettei siellä lumikenkiä tarvitse.

Viikossa meikäläisestä alkoi kuoriutumaan taas ihan kunnon eräjorma. Toisen koko päivän lumikenkävaelluksen tein Kesängille ja Lainiolle. Kesängin pohjoispää ja Lainio tuli koettua nyt ensimmäistä kertaa. Tiistai-illan lumiturvallisuusluento Kellokkaassa vähän kummitteli mielessä samalla kun pikkaisen oikaisin Lainiota kohti.

Lainio oli ihana pyöreä pallo, joka vain jatkui ja jatkui. Huippu kuitenkin löytyi. Tästä tuli ehkä lempparivalloitus. Mietiskelin että huomaisikohan kukaan jos vain jatkaisin vaeltamista kohti seuraavia tuntureita ja katoaisin ikuisesti jonnekin jänkhälle.

Opin, että päiväretkeen lumikengillä liittyi selkeästi kolme erilaista vaihetta:

Ensimmäinen on aamuauringon alkaessa lämmittää ja valaista maisemaa ja kaikki on jotenkin kauhean puhdasta ja valkoista ja joka puolella kimaltelee. Tässä kohtaa päästelee suustaan kovia ylisanoja (ja voimasanoja) ja kaivaa puolen minuutin välein kameraa esiin. Etenemisestä ei tule juuri mitään mutta monttu on ihastelusta koko ajan auki ja hymyily ja pakkanen sattuvat naamaan.

Toinen on transsivaihe, jolloin eteneminen etenee. On tottunut siihen että kaikkialla on kaunista ja voi vain antaa mennä. Mieli lepää ja kaikki turha unohtuu. Ehkä alkaa miettimään vähän tulevia reissuja samoihin maisemiin, mutta päällimmäisenä ajattelee vain kuinka hienoa on päästä seikkailemaan tällaisessa paikassa. Tässä vaiheessa löytyy hyvä rytmi ja ylämäkeen eteneminen ei tunnu raskaalta, vaan siltä, että nyt tehdään vähän hommia maisemien eteen. Miettii myös, että kilpaurheilu ei ole kivaa, kun ei kerkeä katselemaan maisemia ja tuntuu koko ajan pahalta.

Viimeinen on zen-vaihe. Aurinko alkaa laskemaan, mutta lämmittää kuitenkin ja varjoista tulee pitkiä. Tulee jotenkin kauhean rauhallinen fiilis ja sellainen että melkein ymmärtäisi elämän tarkoituksen nanosekunnin ajan. Luonnollinen vuorokausirytmi laittaa rauhoittumaan iltaa kohti ja maailmassa ei ole huolen häivää.

Sitten vähän mukavuuksia, kuten hyvää lämmintä ruokaa ja sauna, niin voisi käpertyä kahdeksalta odottelemaan unta. Eikä muuten tarvitse odotella.

Kiipeily – yksilönä yhteisössä

Hauskuuden lisäksi kiipeilyssä viehättää erityisesti se, että voit tehdä sitä omalla tasollasi, samalla kun kaveri vieressä tekee omaansa. Voitte olla vaikka vasta-alkaja ja maailmanmestari ja silti pystytte tekemään omaa juttuanne yhdessä, samalla seinällä. Tämä on tämmöinen yksilöpuurtajan sosiaalinen laji. Totta kai aluksi oli vähän kauhuissaan että nyt ne kaikki katsoo kun minä täältä tipun. No eikä katso, en ole maailman napa. Ja ne jotka katsoo, ei totisesti hykertele epäonnistumisen jälkeen, ainakaan ääneen. Itse vakoilen muita vaikeiden reittien saloja selvittääkseni.

Kiipeilypaikkojen reittejä uusitaan tasaisesi, eli tämmöinen 1-2 kertaa viikossa kävijä löytää ihan tarpeeksi usein uusia haasteita, vaikka kävisi samalla salilla. Reitit merkataan vaikeustason mukaan. Ylös pitäisi aina päästä samanvärisiä otteita pitkin. Mikään ei tosin estä esimerkiksi aloittelijaa tarttumasta kaikkeen mahdolliseen.

Siellä missä minä olen kiipeillyt, helpoimpia reittejä ovat numero neloset ja vaikeimmat seiskoja. Sitten on 6A, 6B, 6C ja kaikenlaista plussaa. Näistä ymmärrän että 6A on tämän hetken oma vaikeustaso: Saa vielä äheltää, mutta yleensä sujuu. Seiskan kiipeilijät ovat ihan hc-tyyppejä.

Kiipeilyssä löytyy myös ennätysmäärä outoja lajitermejä, joiden olemassaoloon välillä törmää, mutta ei ole vielä jaksanut selvittää mitä ne meinaavat. Hänkki, krimppi, släbi ja mitä näitä nyt on. Kvg. Täältä löytyy kiipeilijän ABC. Itse olen sitä mieltä, että on parempi opetella ennen termien laukomista kiipeämään edes välttävästi.

Tässä kuitenkin esimerkki jonka ymmärsin ja sisäistin heti:

Yrkkä – eli yritys suorittaa valittu reitti reitti. “Otan vielä yhden yrkän” tokaisee kiipeilijä kymmenen kerran reittiä yrittäessään. ”Vika yrkkä” on kiipeilijälle hyvin joustava käsite joten ei sovi ajan mittaamiseen (huom. kotona odottavat puolisot). Usein ”vikoja yrkkiä” otetaan vähintään noin kymmenkunta.

Tässä yksi vika yrkkä menossa

Kiipeily on helppo aloittaa. Boulderointiin tai itsevarmistavilla kiipeilyyn ei tarvita mitään kummempia kursseja. Sen kuin menet salille, ostat kertakäynnin ja vuokraat tossut (ja valjaat). Lopetettuasi ja innostuttuasi voit sitten ostaa sen kymppikortin ja omat kiipeilykengät.

Tälle loppuvuodelle asetettu sadan uuden kiipeilyreitin selvittäminen on edennyt jo 84 suoritettuun reittiin. Kehityksen kehittyessä olen laskenut enää uudet 5 ja 6 tasoiset reitit. Kehitystä on tapahtunut myös käsien nahan kestävyydessä: enää ei treeniä tarvitse lopettaa siihen kun sormet kuoriutuvat.

Täytyy ottaa vielä yksi yrkkä

Swimrunsketsit jatkuu ja ilmo on auki!

Meidän toinen mieletön tuotos on julki! Tsekkaa alta.

Ja myös meidän Midnight Sun Swimrun kisailmo on avautunut ensi vuodelle! 

Kesäkuun viimeisenä päivänä järjestetään kolmatta kertaa Äkäslompolossa maailman pohjoisin swimrunkisa ja eiköhän siitä tule just niin hienoa kuin aikaisemmillakin kerroilla! Jos olet kuullut hyvää kisasta, niin kaikki pitää paikkansa!

Kisan lähtölaukaus kajahtaa illalla ja joukkueet pääsevät seikkailemaan täydellisen kauniiseen yöttömään yöhön. Jos et ole vielä mukana niin ilmoittaudu! Jos et tiedä mistä lajissa on kyse, niin opettele ja ilmoittaudu! Tai jos haluat tulla vaikka vapaaehtoiseksi vaeltelemaan tuntureille niin ilmoittaudu minulle! 

Alla oleva kuva on otettu ensimmäisen vuoden kilpailun aikana, jolloin kisajärjestäjänoviisi Anu oli kasvattanut huomattavat silmäpussit yöttömässä yössä, sekä nähtävästi myös vatsan, luultavasti Eväskorin kuningasjoikhaaja-pizzan avustuksella. Toiselle vuodelle oltiin jo vähän viisastuttu ja saatiin nukkuakin välillä. Mitä ensi kesänä tapahtuu, se selviää tulemalla paikalle! Mutta kaksi on ja pysyy: maisemat on upeat ja ruoka on hyvää.

Höpinät sikseen. Toinen tuotoksemme, olkaat hyvä.

Talvi 2017

Etelän talvea vietettiin tänä vuonna lauantaina 2.12. Ajankohta oli poikkeuksellinen edelliseen talveen nähden, jota vietettiin pitkin kesää. Pääsin todistamaan talvea Leppävaaran metsään ja se olikin kyllä kovin nätti: aluksi hieman pilvinen, mutta iltaa kohden aurinkoinen. Jos joku räpäytti lauantaina vahingossa silmiä ja missasi talven, voit katsella sitä alta löytyvistä kuvista.

Kiitos talvi 2017

Meidän eka sketsivideo - erittäin laadukasta!

No niin. Koska tähän etelän pimeyteen kaipaa nyt jotain piristystä, olen katsonut repeatilla meidän ensimmäistä sketsivideota. Itsellä on edelleen hirveän hauskaa näiden kanssa, muista katsojista en mene takuuseen. Kokeile itse. Ehkä kuulokkeet päässä. Tai jos kaipaat elämään jännitystä niin ilman, mielellään ruuhkabussissa. 

Näitä ilmestyy siis ensiesitykseen Midnight Sun Swimrunin fb-sivuilla ja tänne niitä päätyy vähän jälkijunassa.

Ylläs vol. 4 - Pakolliset porokuvat

Ennen lähtöä kävin vielä etsimässä viime keväänä tutuiksi tulleet porot. Keväällä oli aika jännä fiilis tulla yllättäen parinsadan poron piirittämäksi. Tällä kertaa osasin varautua kohtaamiseen vähän paremmin. Tosin minulle ystävällisesti kerrottiin edellisenä iltana tarina miehestä, jonka pohje oli aika pahoin runneltu kiukkuisen miesporon toimesta.

Aikani haahuilin metsässä ja ei ehkä uskoisi, mutta poro on mestarinaamioituja. Ensin näin muutamia yksittäisiä kavereita. Sitten kuulin mottorikelkan äänen. Sen kyydistä tiputettiin poroille brunssi ja siinähän niitä sitten taas oli koko liuta ihan nenän edessä. Leppoisaa porukkaa, vaikka ihan lähelle ei kyllä päässyt. 

Ylläs vol. 3 - keskellä valkoista

Aina Lapissa käydessä jää pieni pala sielua jonnekin tunturiin. Sitten kun niitä on sinne ripotellut tarpeeksi, koittaa jonain päivänä se hetki kun on palattava takaisin pitkäksi aikaa ja etsittävä ne kaikki kasaan uudestaan. Siltä tuntui tänään kun talsin menemään ihan täydellisen valkoisuuden keskellä. Tämän viikon aikana tuntureille taisi kyllä jäädä vähän keskivertoa isompi lohkare.