Kun kisailu ei kiinnosta (eipä vissiin)

Tässä alla on teksti, jonka kirjoitin alkuvuodesta pahimpana treeni-angstihetkenä. Tämän jälkeen olen mm. kiivennyt Jättärille sata kertaa, pitänyt harjoituspäiväkirjaa, käynyt suunnistusleirillä, kilpaillut suunnistuskisoissa, avannut polkujuoksukalenterin, täyttänyt viikonloppuja kilpailuilla ja ilmoittautunut massatapahtumaan. Eli siis kyllä. Kiinnostaa kyllä. 

Se on semmoista, elämä itseni kanssa.

Tässä testaamassa Suomi-paidan vaikutusta Firmaliigassa onnistumiseen.

Ei kiinnosta ei. Aikaisempina vuosina tähän aikaan on kisakalenteria täytetty jo hamaan tulevaisuuteen. Joinain vuosina niin paljon ettei kesässä ole ollut yhtään vapaata viikonloppua. Ihan kauheaa, sanoo nykyinen Anu. Nyt viikonloput ammottavat tyhjyyttään, vaikka kesän kisakausi on jo ihan kulman takana.

Nykyinen Anu onkin selkeästi lipsahtanut enemmän fiilistelyn puolelle. Kilpaileminen on ollut kivaa ja hyvin todennäköistä on, että kilpailija-Anu herää taas tässä kevään myötä. Mutta annetaan nyt levätä rauhassa.

Kun Facebook ilmoittaa milloin kenenkin ilmoittautuneen hiihto-, polkujuoksu- ja swimrunkisoihin pitkin maailmaa, Anua ei kiinnostele. Eikä synny enää edes pientä kateutta. Ei huvita maksaa itseään kipeäksi siitä kärsimyksestä ja tuskasta, että etenee syke tapissa ja henki koristen maalia kohti, eikä ehdi nauttia matkasta. Itseasiassa ajatus letkajuoksusta tuntuu oikein kauhealta.

Vuonna 2014 oltiin swimrunkisassa Sveitsin Engadinissa. Mentiin 53 kilometriä niin laikka punaisella, ettei muistettu jälkikäteen maisemista juuri mitään. Onneksi saatiin kolmannesta sijata palkinnoksi osallistumisoikeus seuraavalle vuodelle, ja päästiin korjaamaan vääryys. Kai se on niin että toiset tykkää päästä mahdollisimman nopeasti maaliin, minä tykkään nyt olla matkalla.

Joku on joskus väittänyt, että kisoihin voi mennä myös rennolla asenteella. Ei tarvitse tavoitella voittoa tai omaa parastaan, vaan voi nauttia menosta vaikka porukassa. Ei. Pidä. Paikkaansa. Numerolappu rinnassa pakottaa suorittamaan. Massatapahtumat eivät ole saaneet minusta innokasta kilpailijaa, koska valitettavasti siellä on yleensä joku muukin. Olen katsellut monena vuotena hiihtotapahtuma Vasaloppetin lähtöä, ja jos pitäisi kuvailla minkälaista helvetissä on, niin tässä ollaan jo aika lähellä.

Kyseessä on varmaan jokin suuri eksistentiaalinen kriisitila, jossa tulee kyseenalaistettua esimerkiksi jättärin edestakaisen kapuamisen ihan vain treenin vuoksi. Osa minusta ymmärtää se kapuamisen oikein hyvin ja tietää, että sen voimalla jaksaa sitten kiivetä isompiakin mäkiä. Ja ajoittainhan se on jopa ihan hauskaakin. Iso osa kuitenkin kapinoi nyt vastaan ja kysyy että minkälainen helvetin urpo pitää olla hakeakseen elämäänsä sisältöä saman vanhan maakasan päällä kiipeillen ja teollisuusaluetta ja Malminkartanon radanvartta tuijottaen. Sama pätee oikeastaan kaikkeen treeniä treenin vuoksi toimintaan. Uintitaitoni on tiukasti jämähtänyt olemassa olevalle tasolle (tai laskenut siitä), koska hallissa uiminen vain sen vuoksi että kesällä olisi sitten paremmassa kunnossa uidakseen avovesissä, ei napostele millään tasolla.

Tässä valmistautumassa jättärin nousuun munkkikupin kanssa.

Kelloa en ole käyttänyt treeneissä pitkiin aikoihin, treenipäiväkirjan täyttämisestä puhumattakaan. Oikeastaan koko treeni-sana saa nyt aikaan kauhunväristyksiä. Kokemus kuitenkin osoittaa, että saattaa olla niin, että jo huomenna puhkun intoa ja teen treeni (*hyrrr*) –suunnitelmia hamaan tappiin asti. Mutta ei haittaa jos en tee. 

Sellaista se siis on olla kovin ailahtelevainen tavoitteidensa suhteen. Letkajuoksu ja älyttömyyksiin menevät massatapahtumat eivät sentään edelleenkään kiinnostele. Eikä treeni pelkän treenin vuoksi. Täytyyhän sen homman olla mukavaa ihan ilman niitä tavoitteitakin. On siis ihan ok muuttaa mieltään tavoitteiden tai niiden puuttumisen suhteen. Jos joku asia ei kerta kaikkiaan jaksakaan enää kiinnostsella, tee jotain muuta äläkä kärsi. Ja kun angstikauden jälkeen saat itsesi rysän päältä kiinni kiipeämässä jättäriä, ole armollinen itsellesi.

Seuraava postaus sitten varmaan käsittelee sitä kuinka kivaa on tehdä kurjia treenejä jotta on hyvässä kunnossa kun ottaa osaa Vasaloppetiin.

Jukola tulee - Yritä nyt edes

Tämän vuoden Suppa-Jukolaan valmistautuminen alkoi jo viime kesänä, kun leireiltiin ja käytiin kisoissa Lahden maisemissa. Jukolassa on siis luvassa supikkoa niin maan perkeleesti, että Espoon kallioilla suunnistamaan oppinutta hirvittää. Viime viikonlopusta jäi onneksi käteen onnistunut tutustumisleiri Lahti-Hollola -Jukolan harjoitusmaastoihin. Siitä reissusta syntyi seuraava muistilista itselle kisaa varten. Saa sitä muutkin käyttää.

Älä tipahda monttuun. Jos vaan mitenkään viitsit vältellä tipahtamasta suppiin niin tee se. Tee isonkin näköisiä kiertoja. Montut ovat syviä. Jos kuitenkin on ihan pakko tipahtaa montun pohjalle, mene sinne mahdollisimman suoraan. Älä jää juoksemaan rinteen suuntaisesti, mistä päästäänkin seuraavaan teesiin…

Älä juokse rinteen suuntaisesti. Juokse harjanteen päällä tai montun pohjalla, mutta älä rinteessä rinteen suuntaan. Jos kuitenkin teet niin, sido kengät niin tiukalle etteivät ne pyöri jaloissa ja varaudu etenemään helvetin hitaasti ja olemaan ärtynyt sen vuoksi, että päätit edetä rinteen suuntaisesti.

Ole kartalla vaikka etenisit letkassa. Täällä ei meinaan paikallista itseään sitten millään jos tipahtaa kyydistä. Ota rastilla polvisuunta, tee suunnitelma ja pidä huoli, että tiedät sijaintisi koko ajan.

Luota itseesi. Nyt on semmoinen maasto, että kuka vaan voi tehdä virheitä. Paitsi sinä, koska pysyt koko ajan kartalla, tiedät mihin menet, etkä höntyile muiden perässä jonnekin mihin ei kuuluisi. Anna muiden tehdä virheet ihan keskenään.

Käy mäessä. Edes kävellen. Ratamestari luultavasti hauskuuttaa sinua vähintään muutamalla supan pohjalle sijoitetulla rastipisteellä. Mitä enemmän olet fyysisesti hapoilla, sitä enemmän olet hapoilla myös henkisesti.

Katsele alueen karttaa mahdollisimman paljon ennen kisaa. Opettele mikä on suppa ja mikä mäki.

Jos kartassa on polku, sitä on luultavasti hyvä juosta.

Älä käy Antti Tuiskun keikalla juuri ennen kisaa. Saatat saada ikävän korvamadon seuralaiseksi koko kisan ajaksi ja saattaa myös hapottaa aika paljon.

 Ja ole iloinen jos sinun ei tarvitse juosta täällä yöllä.

Lipsahti juoksun puolelle

En tiedä mitä kävi, mutta havahduin huomaamaan että juoksu tuntuu aika kivalta nykyään. Koko talvi meni aika pitkälti niin, että juoksuaskelia tuli tosi vähän, en pitänyt harjoituspäiväkirjaa, pyörin vain jossain tuntureilla, puskissa ja laduilla ihan omaksi iloksi ja rauhassa, juoksu ei kiinnostanut yhtään, treeni treenin vuoksi ei kiinnostanut yhtään, kilpailukalenterien selaaminen puistatti, höntsäilin työmatkoja pyöräillen ja kävellen.

Keskiviikkona havahduin siihen, että juoksin kolme tuntia Leppävaaran puskissa. Ja sittenkin piti päättää että kyllä tämä nyt saisi jo riittää. Alkuvuoden rauhallinen eteneminen on näköjään tehnyt ihan hyvää peruskestävyydelle. Ei sinänsä mikään uutispommi.

Olen viihtynyt myös Malminkartanon jättärillä metsästämässä nousumetrejä ja ajautunut suunnistuskisoihin. Jälkimmäiset eivät ole olleet mitään suurta vauhdin tai taidon hurmaa, mutta eivät ainakaan tappaneet koko innostusta. Hetkittäin jopa muistui mieleen kuinka mukavaa hommaa suunnistus parhaimmillaan voi olla. Suurimman osan aikaa se oli kuitenkin melkoista raahustamista.

Nousumetrejä on kertynyt puhtaista mäkitreeneistä viimeisen kuukauden aikana 4600m. Olen siis kiivennyt tässä ajassa suunnilleen Sveitsin korkeimmalle vuorelle, Dufourspitzelle (4643m).

Talvella angstasin huolellisesti erilaisten kilpailuiden ja tapahtumien kanssa. Mielestäni oli sangen typerä ajatus ottaa osaa mihinkään ja vielä maksaa siitä. Noin kaksi viikkoa sitten sain kuitenkin itseni kiinni itse teosta selaamassa polkujuoksukalenteria. Vaikka ensimmäiset puistatukset koin jo päästyäni listalla NUTS Karhunkierroksen kohdalle… 2500 juoksijaa tulossa… Hyi saatana.

Kun mietin mikä olisi ultimaattinen kauhukuvani urheilutapahtumasta, se olisi Vasaloppetin lähtö. Jos et tiedä mistä puhun, googlaa ja katso kuvat. Oma psyykeeni ei kestä katsoa tapahtumaa enää kertaakaan. No mutta sehän ei nyt liittynyt mitenkään tähän alkuperäiseen ajatukseen että juoksu on kivaa.

Muutaman ajatuksen olen siis uskaltanut uhrata kisailullekin, mutta pitää vähän kehittää tätä kanssakisaajiensietokykyä ennen viivalle astumista ja hyväksyä se tosiasia, että kisatapahtumassa nyt vain on muitakin ja se on Anun henkilökohtainen voivoi, jos sellainen ei miellytä. Karhunkierroksen 2500 on kyllä täysin pannassa. Brrr…

Mutta ennen kuin innostun pistämään nimeä kaikille listoille, täytyy vähän tunnustella onko tämä juoksuinto ohimenevää laatua vai potentiaalisesti pidempiaikainen projekti.