Ylläksellä vol. 1

Olen Ylläksellä, Äkäslompolossa, hiihtosuunnistuksen maailmancupista raportoimassa. Tämä on niin järjettömän hieno duuni, että oon ollut (vähintäänkin sisäisesti) yhtä hymyä siitä asti kun lentokone lähti Helsinki-Vantaalta. Nyt kahden kisapäivän jälkeen olen jo ihan töttöröö ja nukahdan pystyyn, mutta täällä ei malta olla lähtemättä vaikka hiihtämään aamuseiskalta tai lumikengillä tunturiin iltakasilta. Keskiviikko on välipäivä kisoista, joten suunnitelmat on nukkumisen lisäksi suuret. Nähtäväksi jää mitä toteutuu. Seuraavaksi seuraa kuvakavalkadi yhden päivän ajalta. Suurimmaksi osaksi valoisa aika on mennyt hiihtosuunnistajia väijyen, mutta tänään olin tehokas myös maisemakuvauksen saralla. Päivän teemavärit: vaaleansininen ja vaaleanpunainen, olkaat hyvä:

Tulevaisuuden tubettajat esittäytyvät

Väännettiin viikko sitten vähän huumoria. Voi olla hyvin todennäköistä että nämä päätyvät viihdyttämään ainoastaan tekijöitään, mutta silläkin uhalla tulemme spämmäämään näillä niin maan pirusti ettei kukaan voi niiltä välttyä. HAH! Joulukuun ensimmäinen on se suuri päivä, kun videoita aletaan lykkäämään eetteriin. Videon tekeminen oli ihan huisin hauskaa ja jotta jotain saataisiin ulos jo nyt, syntyi pieni making of ensimmäisestä sessiosta. Se on tietenkin kovin laadukas, eikä sen tekemiseen käytettyä editointiohjelmaa suinkaan kokeiltu tilanteessa ensimmäistä kertaa. Pidemmittä puheitta, Olkaattes hyvät (varokaa korvianne):

Ja nyt kun pääsit videoiden makuun, niin alta löytyy vielä meidän 2016 Solvalla Swimrunin jättimenestysvideo:

Elämme jatkuvassa pelossa – nyt puhuvat Anun polvet

Vielä vuosi sitten Oikea ja Vasen Polvi elivät elämäänsä kuten ketkä tahansa tavalliset suomalaisiin alaraajoihin syntyneet ruumiinosat. Pieniä kolhuja sattui silloin tällöin ja Polvien mielestä sellainen kuuluu elämään ihan luonnollisena asiana. Keväällä 2017 alkoi hiljalleen kuitenkin muutos huonompaan.

-Se oli FinnSpringin henkilökohtainen suunnistuskilpailu. Anu oli juossut aika hyvin edellisenä päivänä viestissä ja pääsi joukkueineen ihan palkinnoille asti. Liekö sen vuoksi sitten kuvitellut liikoja, mutta sunnuntain kisassa hän oli toistuvasti rähmällään, Oikea Polvi kertaa alkuvuoden tapahtumia.

Kertoman mukaan Anu oli kaatunut useita kertoja kilpailun aikana ja useimmiten ensimmäisen kontaktin maahan joutui ottamaan jompikumpi Polvista. Totaalinen kyvyttömyys tasapainon hallintaan saattoi aiheutua edellisen päivän kovasta yrityksestä. Pahimmat vauriot koituivat Vasemmalle.

-Otin sen aika raskaasti. Pari viikkoa meni, ennen kuin helpotti. Tilanteesta teki pahemman se että ilmeisesti myös Oikea Peukalo oli saanut niin pahan tärskyn, että joutui toipumaan pitkälle kesään. Että on se aika kauheaa kuulla, ettei nämä ole mitään yksittäisiä sattumia, vaan taustalla tuntuu olevan paljon enemmän kuin annetaan ymmärtää. Mutta tämä nyt on tämmöistä kuulopuhetta, spekuloi Vasen Polvi.

Kesä eteni ja Polvet ehtivät jo toivoa, että kyseessä olisi ollut yksittäinen ylilyönti. Jälkikäteen molemmat ovat miettineet, että asiaan olisi pitänyt puuttua pikimmiten.

Toisella kerralla tilanne oli todella odottamaton. Seuraavana päivänä edessä olisi swimrunkilpailu, johon oli valmistauduttu huolella, eikä ylimääräisestä stressiä kaivattu.

-Tilanne tuli todella yllättäen. Kuulimme kuinka Anu ensin huusi ja säikähdimme jo siitä aika tavalla. Seuraavaksi huomasin olevani asfaltissa, Oikea Polvi muistelee.

Tilanne kävi niin nopeasti, ettei Oikealle jäänyt muistikuvia tapahtuneesta. Vasemman kertoman mukaan Oikea on ensin törmännyt bussipysäkkiin ja päätynyt sitä kautta asfalttiin.

-Mielestämme on edesvastuutonta ensinnäkin ajaa pyörällä lukkopolkimilla ja sitten vielä törmäillä ihmisten kanssa. Kyseessä ei kuitenkaan ole vain yhden henkilön törttöily, vaan sillä on aika kauaskantoisia seurauksia, jopa polviin asti, Oikea perää oikeuksiaan.

Tästä kolahduksesta ei mennyt kauaa, kun Anu teki yllättävän uuden ratkaisun.

-Olimme tietoisia Anun uudesta innostuksesta, kiipeilystä, mutta mitään puhetta ei ole ollut siitä, miten se tulee meihin vaikuttamaan. Yhtenäkin päivänä hän mitään kyselemättä kolautti minua boulder-otteella ja vielä jatkoi kiipeilyä sen jälkeen. Olin niin tyrmistynyt, etten edes tajunnut tilanteen vakavuutta. Siinä meni sitten pari viikkoa taas todella kipeänä, mutta kaikkein kummallisinta oli hänen tapansa hoitaa tilanne. Kun kahteen viikkoon tilanne ei juuri parantunut, Anu päätti lähteä suunnistuskisoihin, ja vieläpä kahtena päivänä peräkkäin! Jonkun sinisen teipin se viritti päälleni ja kuvitteli sen helpottavan tilannetta, Vasen Polvi ärähtää halveksuen.

Kaikesta huolimatta kahden suunnistuksen viikonloppu poisti kivut yllättäen. Vasen Polvi kertoo kuitenkin psykoterapeuttinsa kanssa käymissään keskusteluissa käyneen ilmi, että kyseessä saattaa olla psykosomaattinen vastareaktio, jossa elimistö pyrkii sulkemaan traumaattisen kokemuksen ymmärryksen ulkopuolelle.

Pieniä kolhuja on sittemmin kiipeillessä tullut useita, eivätkä Polvet muista päivää jolloin olisivat olleet terveinä.

-Suunnistuksen vielä kestäisimme, mutta nyt homma alkaa mennä jo liiallisuuksiin. Kaikenlaista tankotanssia ja akrobatiaa on tullut kuvioihin. Pelottaa vaan mihin tämä vielä johtaa. Tämän tyyppisillä asioilla on tapana riistäytyä täysin käsistä, Vasen Polvi pohtii tulevaisuuttaan.

”Pyöräilyonnettomuus” ei ollut ainoa laatuaan, vaan syksymmällä Oikea Polvi joutui jälleen tilanteeseen.

-Se alkoi taas aika viattomasti ja en osannut pelätä lukkopolkimiakaan, koska niiden kanssa oli sujunut hyvin jo pitkän aikaa. Ilmeisesti Anu kuitenkin ”unohti” polkea liikkeelle lähtiessään ja muistan asfaltin lähestyneen kuin hidastetussa filmissä. Tästä jäi aika isot arvet, Oikea Polvi kuvailee niin henkistä kuin fyysistä tilaansa.

Tämänkin tilanteen jälkihoito oli Polvien mielestä ala-arvoista. Anu oli vetänyt Oikean Polven päälle teippiä ja lähtenyt Ruotsiin suunnistamaan. Tästä Oikealla ei ole tietenkään mitään havaintoja teipin alta. Viimeinen niitti Polville oli kuluvan viikon kuntopiiri.

-Olemme tehneet usein hyppyjä erilaisille korokkeille ja oletimme tämänkin olevan selvää pässinlihaa. Vaikka totta kai nykyään tulee elettyä jatkuvassa pelossa. Ponnistuksen lähtiessä tiesimme heti mitä tuleman pitää. Haluan kiittää Vasenta Polvea, joka uhrautui puolestani tässä tilanteessa. Viikon takainen boulder-otteen isku tuntui vielä niin kauhealta, etten ehkä olisi selvinnyt toisesta, Oikea Polvi kiittelee kumppaniaan.

-Se oli vähintä mitä pysyin tekemään. Samassa veneessähän tässä ollaan. Mielestäni Anun tulisi ymmärtää rajoitteensa ja yrittää ymmärtää tilanne meidän kannaltamme. Vetoammekin hänen tunteisiinsa nyt tämän haastattelun muodossa, Vasen Polvi sopertaa nyyhkytyksen keskeltä.

-Emme tiedä miten pitkään kestämme tätä, Polvet päättävät yhdestä suusta.

Rimpuile itsesi kuntoon

Let’s face it, salilla treenaaminen on hiton tylsää.

Ei toki missään nimessä hyödytöntä, mutta useimmiten jo ajatuksena niin tylsää, ettei salille tule edes lähdettyä. Samasta dilemmasta kärsii kotona tehtävät lihaskuntotreenit. Vaikka näissä oman kehon painolla olkkarin lattialla tehtävissä jumpissa on variaatioiden mahdollisuudet vain omasta mielikuvituksesta kiinni, teet silti aina sitä samaa treeniä vuodesta toiseen tai havahdut kesken vatsalihastreenin siihen, että olet sen sijaan imuroinut, syönyt pellillisen ranskalaisia, lukenut Ilkka Remeksen koko tuotannon sekä suorittanut yliopistotutkinnon.

Oma kroppani tahtoo myös olla semi-innokas kasvattamaan lihasmassaa. Yhtenä päivänä jopa hieman järkytyin kun poseerasin itse itselleni alusvaatteisillani peilin edessä (true story): Mikä mörssäri!  Suuntaan siis kaiken lihaskasvua aiheuttavan liikunnan mieluummin johonkin toiminnalliseen ja kivaan, kuin salilla punttien heilutteluun. Sen lisäksi mielestäni on paljon kivempi omistaa suorituskykyinen kroppa kuin kasvattaa kyykkäämällä valtava berberi.

Siispä ladon tiskiin nyt omat vinkit monipuolistamaan treeniä ja löytämään kropasta ihan uskomattomia lihaksia, joiden olemassaoloa et edes osannut aavistaa. 

Kiipeily: tämä ei ehkä tullut yllätyksenä. Ihan superkiva tapa vahvistaa koko kroppaa. Itse huomasin keskivartalossa ihan silmillä havaittavia muutoksia, mutta myös maastossa juoksu tuntuu nykyään täysin erilaiselta. Keskivartalon pito on noussut ihan uusiin sfääreihin ja kiipeily tarjoaa ihan loputtomat mahdollisuudet kehittyä.

Leuanvedot: tämäkään ei ehkä tullut yllätyksenä. Tämän hetken ennätys on neljä kappaletta. Viides oli ihan siinä hilkuilla, mutta usko loppui. Hemmetin simppeli ja yksinkertainen keino saada ryhtiä koko yläkroppaan. Vastaote, myötäote, ristiote… Joskus vain roikun ja vaihdan vuorotellen käsien otteita tai liikun tankoa sivusuunnassa. Siinäkin on vissi haaste, kokeile vaikka.

Tankotanssi: Tätä harrastin jo joskus muinoin, mutta se jäi. Paluuharrastajalle oli jotain jäänyt muistiin, mutta ei se ehkä ihan sulavaa ollut. Kummia mustelmia löytyy tämän jälkeen sieltä täältä, joten ennen alusvaatekuvauksia tätä ei kannata kokeilla.

Ilma-akrobatia: Ensimmäisen ilma-akrotunnin jälkeen olin kipeämpi kuin pitkiin aikoihin. Ihana tunne! Kroppa sopeutuu yllättävän nopeasti uusiin ärsykkeisiin, eikä siis ole pahitteeksi että tasaisin väliajoin kokeilee jotain uutta. Ilma-akrobatiassa aloittelija pääsi heti killumaan jättimäiseen renkaaseen, roikkuviin kankaisiin ja trapetsille. Tämä menee ehdottomasti jatkoon ja osa lihaskivuista johtuu varmasti myös siitä, että nauratti niin paljon.

Lattia-akrobatia: Erinomainen darra-aamun aktiviteetti. Not. Kuperkeikkoja joka suuntaan, kyynärpääkärrynpyöriä, olkapääkärrynpyöriä, käsilläseisontaa. Termit ei varmasti menneet oikein, mutta ei mennyt liikkeetkään.. Sillä ei kuitenkaan ole mitään väliä. Tärkeintä on kokeilla uusia asioita ja kuinka tylsää olisi jos kaikki sujuisi heti ykkösellä.

Puissa ja kallioilla kiipeily: Tämä on varmasti jotain hyvänlaatuista taantumaa, mutta on hirveän kivaa tehdä kaikkea mitä teki lapsena, mutta mikä jossain vaiheessa jäi. Eikä maksa mitään! Kokeile vaikka kesken lenkin. Jos arveluttaa että saattaisi käydä näin, kannattaa mukaan ottaa kaveri selvittämään tilannetta ohikulkijoille.

Itse yritän tehdä kaksi kertaa viikossa jotain tämmöistä rimpuilutreeniä. Se on toistaiseksi ollut kehittyville sormivoimille sopiva määrä. Sormien ja kyynärvarren lihakset ovat nimittäin yleensä ne, joista ainakin kiipeily ja roikkumishommat jää kiinni. Tai siis ei jää, koska voimat hupenevat aluksi nopeasti ja kädet tuntuvat olevan yhtä isoa kramppia. Myös kämmenten iho vaatii totuttelua. Ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun suuret luulot ovat ajaneet koittamaan jotain hillitöntä hyppyä kiipeilyseinällä ja lipeävä ote on vienyt samalla niin naista kuin sormien nahatkin.

Helpointa on aina mennä kokeilemaan uusia juttuja kaverin kanssa. Silloin on joku, joka jakaa oman epävarmuuden tai kuittaa ohikulkijalle, että kaikki on ok, vaikka toinen roikkuu männyn oksassa.

Jokaisella rusehtavalla kaudella on hopeareunus

Lauantaina oli suunnistusvuoden viimeinen kisa, Halikkoviesti. Se on vähän niin kuin suomalainen versio 25mannasta, mutta pienemmällä joukkueella (15 henkeä) ja vähemmillä osanottajilla mutta sitäkin raivokkaammalla taistelulla voitosta ja parhaan seuran tittelistä. Juoksin ensimmäistä kertaa Hiidenkiertäjien ykkösessä. Jos joku ihmettelee miten päädyin näillä suorituksilla taas ykkösjoukkueeseen, niin ihan siitä systä että muilla tahoilla on edelleen ollut trendikästä lisääntyä näinä aikoina ja lopuilla olla kipeänä. Näin se homma hoituu!

(c) Ilkka Saarimäki

Ja kyllä. Kevään orastava kunto is back! sopivasti kauden loppuun, mutta mieluummin nyt kuin vaikka ensi viikolla. Kuinka onnistuin onnistumaan? Heti kisa-aamusta asti fiilis oli hyvä. Herätyskellon soitua ei tehnyt mieli kääntää kylkeä, vaan oikein odotin että pääsen metsään. Päätin verrytellä huolella. Samalla psyykkasin itseäni tulevaa varten. Suunnistus edellä ja niin kovaa kuin sen puitteissa pääsee. Yleensä juttelen itselleni positiivisia hyvästä kulusta, vaikka jo verrytellessä tuntuisi karmivalta. Vähän tietysti jännitti, koska viesti kulki niin hyvin muiden toimesta. Kevyellä kisapaikkajutustelulla sai aina hetkeksi ajatukset pois tulevasta suorituksesta ja semmoinen helpottaa ainakin omaa jännitystä. Olin taas kolmen hengen nelososuuteni ensimmäinen lähtijä. Sain kartan käteeni ja juoksu lähti kuin tykin suusta. Juoksu tuntui tämän kauden mittapuulla niin hyvältä ettei siinä ollut mitään järkeä. Mietin että menenkö liian lujaa ja hyydyn sitten, mutta jatkoin samalla vauhdilla. Ja jaksoin loppuun asti. Keskittyminen pysyi kartassa, enkä antanut muiden saman osuuden juoksijoiden häiritä. Onnistuin tekemään myös omia ratkaisuja, enkä vain tyytynyt riuhtomaan kenenkään perässä. Oletuksena oli, että osuuden kaksi muuta juoksijaa tulisi kuittaamaan minut, mutta ei. Sain jälleen rimpuiltua ensimmäisenä vaihtoon. 

Voi luoja miten ihminen voi olla iloinen yhden 4,3 kilometrin suunnistussuorituksen vuoksi. Jos aikaisemmin omat viestisuoritukset ovat olleet vain vahinkojen minimoimista, niin nyt voi todellakin sanoa tehneensä jotain joukkueen sijoituksen eteen. Ja se sijoitus oli muuten toinen! Ankkuri vetäsi vielä viimeiseltä rastilta kärjessä, mutta vastustajan tossu oli herkempi kisan lopussa. Aavistuksenomainen loppukiritappio, mikä ei ainakaan meikäläisen fiilistelyjä himmentänyt yhtään. Mahtava veto koko joukkueelta!

Kyllä tuntuu nyt niin hyvältä! Tämmöistä päätöstä en vielä viikko sitten olisi osannut edes toivoa. Viime viikkoina kuitenkin on miettinyt ihan huolella, että mitä järkeä tässä on, kun mikään ei tunnu onnistuvan. Kyllä se kunto ja taito siellä on. Ja tulevaisuuden muistilistalle seuraava: älä jää märehtimään koko kesäksi yhden suorituksen alhoon. Ryve siellä hetki, käsittele asia ja siirry elämässä eteenpäin.

Avot!

Suunnistuksen Kausianalyysi 2017 – Ruskeanvivahteinen

SM-sprintin jälkeiset tunnelmat kuvaavat kaudesta jäänyttä fiilistä

Nyt se on melkein ohi! Ensin oli tarkoitus odottaa vielä lauantain Halikkoviesti taputelluksi, mutta tämä nyt syntyi vähän huomaamatta. Ja vaikka analysointi ei ole omia suosikkihommia. Tämä kausi on sellaista vaatinut.

Ennen kuin käyn arkistoihin käsiksi ja alan käymään läpi kulunutta suunistusvuotta fiilis on se, että kaudessa ei kovin montaa suunnistuksen riemuhetkeä koettu. Voi myös johtua siitä, että epäonnistumisilla on aina kovempi yritys jäädä roikkumaan muistiin. Jännityksellä siis odotan itsekin, minkälainen suunnistusvuosi tämä olikaan. 

Palataan ihan alkuun, eli talven harjoitteluun. Se oli vaihteeksi laadukasta, jollain tasolla järkevästi rytmitettyä ja vältyin myös pahemmilta räkätaudeilta. Olin uhonnut taas viime kauden lopussa olevani kovemmassa iskussa kuin koskaan ja kerrankin se ei ollut ihan epärealistinen ajatus.

Kevään ensimmäinen kilpailu, Stadi-sprintti jännitti jostain syystä ihan älyttömästi. Muistan kuinka seisoin jalat vetelinä lähtöä odottamassa ja suoritus oli sen mukainen. Mutta muuten omia kevätkisojen tuloksia selatessa, ei siellä enimmäkseen mitään grande katastrofeja ole ollut. Ihan positiivisia sijoituksia ja muutamaan kertaan selkeästi parempi sijoitus on kaatunut hermopummiin. Kunto on siis ollut ihan ok ja suunnistuskin suurimmaksi osaksi sujunut.

Kahden maajoukkuenaisen kanssa on
huomattavasti helpompi päästä palkinnoille:
FinnSpring-viestin 2.

Toukokuussa en käynyt yhtään kisaa. Se selittyy maailmancupin järjestelytehtävillä, ja niitähän riitti. Projektia en missään nimessä vaihtaisi pois, mutta sillä oli todella iso vaikutus loppukauteen. Yhden kuukauden hyvin vähäinen treenaaminen, yhden kuukauden täydellinen treenaamattomuus ja yhden kuukauden palautuminen mc-urakasta vei kuntoa aika hyvin alaspäin. Ei vaan kerta kaikkiaan ehtinyt treenaamaan. Jos olisi ehtinyt, ei jaksanut.

Hetken aikaa porskutettiin vanhoilla pohjilla ja yllättävänkin hyvin. Helsinki O-Gamesien A-sarjan ensimmäisen päivän ykköstilan tyrin taas toiseksi viimeiselle rastille, mutta iloa riitti, kun huomasi kunnon olevan hyvä. Ajattelin että lepo on tehnyt tehtävänsä. Mutta kuten myöhemmin selvisi, 2-3kk lepo ei tee hyvää vaan kadottaa koko orastavan kunnon. Forssa Games oli myös aivan loistoveto ja loi valheellista uskoa omiin taitoihin Venlojen viestin alla. 

Venlojen viesti johtikin semmoiseen pohjamutaan, että se sävytti ihan koko kautta vähän ruskeammaksi kuin se todellisuudessa olikaan. Jos nyt vielä kerran märehdin tämän kisan kulun auki, niin josko siitä sillä sitten päästäisiin eteenpäin.

Olin avausosuudella. Olen yksi maailmanhistorian epävakaimmista aloittajista, mutta onnistuessani voin olla ihan hyvä. Tällä kertaa en. Lähdössä oli rauhallinen fiilis, ehkä liiankin. Pitkän alkukiihdytyksen jälkeen metsään ja kävi heti selväksi että tästä tulisi raskas reissu. Ei siis olisi tarvetta tehdä ylimääräisiä koukkuja. Joten unohdin siis suunnistaa heti alusta alkaen. Ykköselle pummi, kolmoselle pummi, neloselle pummi. Tässä kohtaa katsoin minkälaisessa seurassa etenin ja järkytyin. Oli vanhaa muoria ja aivan räikeitä kaveriporukan koonneita hupijoukkueita. Porukka käytännössä vaelsi ja keskusteli samalla kun itse puuskutin henkihieverissä eteenpäin. Yksi rasti löytyi hyvin (koska se oli kaikilla yhteinen) ja sitten se tapahtui, loputkin aivotoiminnasta lähti rajusti surkastumaan. Se alkoi, kun jouduin rastilta lähtiessäni tekemän valinnan kahden reitinvalinnan väliltä: oikealta vai vasemmalta. Lähdin vasemmalle reitille, palasin oikealle ja lopulta menin viivaa pitkin. Olin niin helvetin kiukkuinen itselleni rämpiessäni ehdottomasti huonointa mahdollista reittiä rastia kohti. Vaihe yksi saavutettu: päätöksenteko muodostuu mahdottomaksi. Jatkoin matkaa ja katselin kartasta että kohta päästään minulle vahvemmalle alueelle pienipiirteiseen kalliomaastoon ja sitten maaliin. Rasteja löytyi ja maali läheni. Ihanaa päästä täältä pois! Televisiorastin jälkeen hukkasin itseni hetkeksi ja kiinni saatuani hämmennyin pahasti. Minulta on jäänyt rasti välistä! Pysähdyin ja tarkistin. Kävin mielessäni kyseistä väliä läpi. Ei mitään muistikuvia. Vaihe kaksi: kaput. Voi v***u, ei tämmöistä voi käydä! Ei nyt! Lähdin juoksemaan letkaa vastaan. Raivasin takaisin päin ikuisuudelta tuntuvan matkan, tulin polulle. En taaskaan keskittynyt suunnistamaan. Paikansin itseni, liikahdin lähemmäs rastiani ja silloin tajusin: täällä on oltu ennenkin. Juoksin rastille ja se näytti juuri niin tutulta paikalta, kuin se voi näyttää henkilölle joka on juuri siellä käynyt. Voi nyt v***u! Leimasin varalta ja lähdin juoksemaan rataa loppuun. Hävetti niin hirveästi. Mietin matkalla että minkä tekosyyn keksin maalissa kerrottavaksi. Ei tämmöisestä kehtaa kertoa. Ehkä joskus kahdensadan vuoden päästä tälle voi jo nauraa, mutta ei nyt. Mitä sanon? Emit tippui ja jouduin jäämään etsimään sitä? Aina varma vaihtoehto. Nilkka meni?? Selvitin loppuradan kohtuudella ja päästin seuraajan matkaan sijalla 370, 23 minuuttia kärjen perässä. Yhdellä lyhyellä välillä onnistuin ottamaan turpaan lähes kahdeksan minuuttia hortoillessani eestaas. Voi perse. (Ihan vain kontrastin vuoksi: vuosi sitten avausosuudella jäin kärjelle 5.51.) Sitten menin itkemään maalialueen läheisyyteen parkkeerattujen autojen väliin. Jos jotain hupaisaa yksityiskohtaa kaipaa, niin hetki oman vollotuksen aloitettuani paikalle saapui myös toinen nainen samoissa hommissa. En muista milloin olisin itkenyt kisan jälkeen. Seurateltalla tunnelma oli jäätävä, vaikka useimmille sijoitukseni oli varmasti yksi hailea ja vielä useampi ei sitä varmaan edes tiennyt. Kerroin tarinan muutamille. Siinä tilassa kun vielä tulkitsi aivan kaikki reagoinnit hyvin negatiivisesti, totesin olevani maailman huonoin ihminen. Seuraviesteissä olisi niin hirveän kiva onnistua.

Sillälailla, sujuvasti ysiltä kympille ja takaisin.

Siitäpä se sitten lähti. Olen huono suunnistaja, en halua suunnistaa, en käy tekemässä suunnistustreenejä enkä osallistu suunnistuskilpailuihin, suunnistus on pyllystä. Ja sehän ei varsinaisesti nostata tasoa syksyn kisoja kohti.

Kesällä otin siis hyvin rennosti suunnistuksen suhteen. Ei paljon kiinnostellut. Kainuun Rastiviikolla kävin koittamassa kunto-A-sarjan voittoa, mutta sen osoittauduttua mahdottomaksi, siirryin kunto-C-sarjaan ja sieltä se sitten lohkesi. Tämmöisiä laihoja lohtuja. Mutta eihän se suunnistaminen kivaa ollut. Maastot eivät kiinnostaneet, jalka ei noussut ja ajatus ei pysynyt kartalla. 

Firmaliigan C-lohkon voitto ja siellä muutama tosi onnistunut suoritus toi vähän valoa tunnelin päähän. Lopussa kuitenkin turnausväsymys alkoi nostaa päätänsä ja viimeinen osakilpailu oli pelkkä selviytymistaistelu pois metsästä.

Syssyn kisat menivät vähän vasurilla nekin. SM-pitkän karsinnan möhlin totaalisesti heti toiselle rastille, vaeltelin maaliin ja seuraavana päivänä voitin viiden osallistujan B2-finaalin. Sille pienet. Sitten taas toisena ääripäänä SM-sprintti, jonka karsinnassa häviän luonnollisesti ihan vaan tossulla ja B-finaalissa sillä, etten osaa lukea kiellettyjä alueita ja juoksen autotielle, jonne ei olisi asiaa. Pikku kiroilut siihen väliin ja leuka rinnassa kotia kohti. Sitten vielä tämä yhtä surullisen kuuluisa SM-erikoispitkä, niin kausi tuntuu olevan paketissa.

No yksi ilon aihe tuli 25Mannasta Ruotsista. Joukkueessa siis 25 suunnistajaa ja täällä jos jossain olisi ikävää tyriä. Jos joku ihmettelee miten päädyin näillä suorituksilla ykkösjoukkueeseen, niin ihan siitä syystä että muilla tahoilla on ollut trendikästä lisääntyä näinä aikoina. Omaan suoritukseen lähtiessäni jalat oli taas hemmetin vetelät, naista tuntui tulevan oikealta ja vasemmalta ohi, nenästä tuli verta ja pahalta tuntui, mutta sain kuin sainkin pidettyä homman kasassa jollain tasolla ja selvisin neljän hengen osuudeltamme joukkueemme ensimmäisenä vaihtoon. Toiset pienet sille. Joukkueemme oli lopulta kuudes ja se oli ihan hiton hyvä se!

Maailman paras joukkue!

Alkukauden pitkä tauko, suunnistusharjoitusten puute loppukaudella ja kohtuuttoman kauan omassa Venlasuorituksessa rypeminen varmaan niittasivat tämän kauden hyvissä ajoin. Ehkä tässä tuli vähän semmoinen ”jos en yritä tosissani, en voi pettyä”, josta tulikin ”jos en yritä tosissani, voin silti olla ihan surkea ja tuntea epäonnistuneeni” – tyyppinen loppuratkaisu.

No mutta tämähän oli ihan näppärä idea muistella kulunutta suunnistusvuotta. Se mitä seuraavalla kaudella tapahtuu, onkin näköjään toinen kirjoitus, koska tästä tuli tämmöinen mega-avautuminen.

Mutta…

PS. Täytyy myöntää, että jo ensimmäisiä lauseita kirjoittaessani ja samalla vanhoja Jukola-kuvia katsellessani, suunnistusinto nosteli aika voimakkaasti päätään. Päällimmäisenä mielessä on revanssi. On ihminen vaan tyhmä ja lyhytmuistinen ja hyvä niin. 

PPS. Paitsi jos kyseessä on rastivälien muistaminen.