Sadattelua

TIEDOTE: LOPPUVUODEN KOVIN JUTTU

Kun on sivusta seurannut ihmistä, joka kokeilee tämän vuoden aikana sataa eri liikuntamuotoa ja on itse juuri kirjoittanut jutun sadan kiintorastin kartasta, tulee ihan pakottava tarve tehdä jotain sadallista itsekin. Ensi viikosta lähtien rupean tositoimiin keräämällä omat sataseni.

Lajikirjohan tässä on valtava: 100 km sitä tai tätä, 100 leukaa viikon aikana (ehkä vähän myöhemmin), sadan rastin suunnistus, 100 x 100m, sadan uinnin swimrun, 100 nousua jättärille ja mitä näitä nyt keksii typeriä tapoja rikkoa itsensä. Sadan eri kiipeilyreitin nousua aloin kirjaamaan maanantaina. Silloin kerätyt hulppeat 15 seinäkiipeilyreittiä sai homman kuulostamaan aluksi turhan helpolta. Tosiasiassa nyt kaikki helpoimmat itsevarmistavat on käsitelty. Seuraavaksi on vuorossa helpoimmat boulderoinnit ja sitten pitäisi löytää taas kaveri mukaan, jotta pääsee varmistushommien avulla uusille seinille, tai laajentaa kiipeilyreviiriä. Fakta kuitenkin on, että mikäli sadan reitin haasteen meinaa kuitata, pitää kiipijänä kehittyä jonnin verran.

Näihin en vielä pääse käsiksi

Potentiaalisesti tästä voi siis tulla viikon satanen, kuukauden satanen tai jos oikein laiskaksi äidyn, niin loppuvuoden satanen. Jos sulla on hyvä tai huonompi idea toteutettavaksi sataseksi, niin antaa palaa.

Ensimmäistä viikon satasen urakkaa suunnittelin aloitettavaksi tulevalla viikolla sadan lankutusminuutin voimin. Toivota onnea ja liity toki mukaan.

Firmaliiga - Näin se tehtiin

Jukola oli grande katastrofi. Sen jälkeen vetäydyin huolella suunnistushommista, tein onnistuneen paluun Kainuun Rastiviikolla voittaessani lopulta viimeisenä päivänä kuntosuunnistuksen C-pitkän radan, hain Lahtisuunnistuksesta vähän oppeja suppamaastoihin myös leirin merkeissä ja nyt voin sanoa että suunnistus tuntuu mahtavalta (välillä)!

Viime viikon tiistaina oli elämäni toinen virallinen Firmaliigan osakilpailu ja maaliin tulosta lähtien  taputtelin itseäni pitkän tovin molemmille olkapäille. Olin käytännössä ihan liekeissä! Lyhyen Firmaliigahistoriani aikana olen oppinut, että tämä on ehkä totisinta totta mitä suunnistusmaailma pitää sisällään. Liigassa on siis kolme kisaa keväällä ja kolme syksyllä. Työpaikka voi ilmoittaa yhteen lohkoon aina neljä suunnistajaa, joista kolmen parhaan tulokset huomioidaan ja kaikki yrittää tietysti olla parhaita ja edetä seuraavaan lohkoon. Lohkoja on yhteensä kuusi. Kevään kisojen jälkeen voi siis joko nousta tai tipahtaa. Samoin syksyllä. Syksyn osalta Firmaliiga on nyt taputeltu. Ja mehän voitettiin C-lohko huikealla 13 pisteen erolla, vaikka viimeiseen osakilpailuun meillä lähti vain kaksi suunnistajaa.

Täällä olin liekeissä

Jos edellinen suoritus oli sellaista lähes täydellistä kehon ja mielen hallintaa, johon vain harvat ja harvoin pystyy, niin viimeisen osakilpailun maaliin pääsy oli jo todellisen työn ja tuskan takana. En uskaltanut kuin kerran vilkaista miltä rata kokonaisuudessaan näyttää ja silloinkin tirautin kyyneleen ja taittelin kartan takaisin visusti yhden rastivälin kerrallaan käsitteleväksi projektiksi. Viimeisellä pitkällä välillä kuvittelin olevani Alexanderssonin Tove, maailman ehkä parhain tai ainakin raivokkain naissuunnistaja. Aika kauas jäätiin, mutta eipähän mennyt kävelyksi.

Firmaliigan onnistumiset:

• Kerran olin liekeissä
• Sain korkata pitkään kylmässä menestystä odottaneen skumpan
• Paluumatkan toisesta kisasta sain maksaa omenoilla 

http://helsinginsuunnistajat.fi/firmaliiga/

Koitin uudestaan olenko sprintteri

LOL. No en ollut.

Mutta olen sinut asian kanssa. Olin ihan just niin hyvä sprintteri kuin olin treenannut. Pari kuprua tuli tehtyä niissä ainoissa kohdissa joissa mitään suunnistettavaa oli ja muuten tuli jäätyä ihan oma-aloitteisesti juoksussa.

Perjantaina ja sunnuntaina yhteensä rehkin kolmessa nousujohteisessa sprintissä (ehkä siitä syystä, että osallistujia oli koko ajan vähemmän ja vähemmän). Erinomaista nousujohteisuutta nähtiin myös loppusuorien osalta. Kahdessa viimeisessä kisassa oli sama viimeinen väli ja jälkimmäisessä sain nipistettyä ajasta 2 sekuntia ja sijoituin kolmanneksi, vain sekuntin päähän voittajasta.

Oikeaoppisessa loppusuoran voiton tavoittelussa ei sovi tuuletella kesken kaiken.

Loppusuoran voitto on ihan oma haasteensta. Suunnistaja voi urallaan saavuttaa kaksi suurta asiaa. Suurin on kärjessä vaihtoon saapuminen Jukolan tai Venlojen avausosuudelta. Toiseksi suurin on loppusuoran voitto. Ihan minkä tahansa loppusuoran. Kuten sanottu, ei ole ihan helppo juttu, mikäli haluaa tehdä parhaansa myös kisassa. Jos on mahdollista, kannattaa käydä tsekkaamassa etukäteen miten päin viimeisen rastin leimasin on, jotta lähtö rastilta on mahdollisimman suoraviivainen. Älä leivo rastilla. Leimaa kerralla kunnolla ja kiihdytä nopeasti. Muista että tämä on kisan viimeinen etappi, jonka jälkeen voit romahtaa. Jos loppusuoralla edessäsi näkyy selkä, se on ohitettava. Optimoi maalileimaus tyrkkäämällä hitaammat leimaajat tylysti sivuun. Jos et nojaile loppusuoran jälkeen polviin, et ole juossut.

Mielenkiintoinen ajatus on tuotu tämän kesän aikana julki muutamastakin lähteestä: Rekisteröikö emit leimauksen vasta kun sen irroittaa leimasimesta? Jos näin, loppusuoran voiton speksit saattavat muuttua huomattavasti! Onko tämä ollut ihan selvää pässinlihaa muille? Jos sinulla on jotain tietoa tästä, kerro.

Leuanvedot - Missä mennään?

Oottakaas. Käyn testaamassa.

Tässä mennään.

Oma henkilökohtainen ennätys on muutaman vuoden takainen kolme kappaletta. Kolme oli myös tuo maaginen luku, jonka jälkeen on mahdollista aloittaa virallinen kuuden viikon ohjelma. Ohjelma tähtää parhaimmillaan 20 leukaan, oma vaatimaton tavoite on ollut jo noin viidettä vuotta 10.

Yhden leuan jälkeen tein tänään 4 negatiivista, eli ponnistin ylös ja laskeuduin jarruttaen takaisin alas. Ohjelma lupaa että kolmen treenin päästä vedän 2 leukaa. Nähtäväksi jää. Edellisellä kerralla tämä ohjelma ei ainakaan toiminut mitenkään mairittelevasti, mutta se saattoi johtua myös siitä, että en tehnyt treenejä. Nyt asiaa potentiaalisesti helpottaa se, että leuanvetotanko sijaitsee noin 10 metrin päässä töissä.

Jos ja kun nyt kaikki innostuivat tästä samasta projektista, niin ohjeet löytyvät täältä ja sieltä löytyy kaikenlaista variaatiota oma leuanvetokunto huomioiden. Viikossa tehdään kolme treeniä ja miinusviikkoja tahkotaan niin kauan että menee vähintään kolme.

Challenge accepted, taas.

Hän teki comebackin, vaikkei koskaan missään ollutkaan

Suuren suosion saavuttanut Anu Uhotoisen blogi on nyt elvytetty. Voisi luulla, että näiden blogittomien vuosien aikana nainen olisi ehtinyt saavuttaa kaikki blogissa tavoittelemansa asiat, mutta vielä mitä! Mitään hän ei ole saanut aikaiseksi, voidaan puhua jopa taantumasta. Leuanvetoja menee yksi, triathlonin täysmatkaa ei ole tehty, Maroma-revanssikin odottaa edelleen tekijäänsä, eikä loppusuoraspesialistilla ole yhtään voittoa tälle kaudelle. Rion Olympialaisetkin saatiin vietyä läpi ilman että Anu korvaansa lotkautti.

Tilanteessa voi nähdä kuitenkin myös toivon pilkahduksen. Keskeneräiset projektit eivät tosiaan ole itsestään edenneet ja odottavat yhä tekijäänsä. (Paitsi täysmatkaprojekti on edennyt niin kauas, ettei sitä ole enää edes näkynyt.) Blogin kirjoittaja on myös maininnut ajoittain jäytävästä luomisvimmasta, joka konkretisoituu tarpeena kirjoittaa. Alkavan syksyn agendana on vilauteltu esimerkiksi Firmaliigan C-lohkon voittoa, leuanvetoprojektia (jännä uusi juttu), kiipeilyä ja swimrunhan nyt sanomattakin on kiinnostellut jo pidemmän aikaa. Tositoimiin päästään viimeistään syksyn suunnistuskisoissa, joihin Anu on lähdössä ottamaan mm. kaikkien päänahat loppusuoralla. Nämä olivat syitä, jotka johtivat elvytystoimenpiteisiin.

Anu Uhotoisen blogi, joka kulkee nyt nimellä UhoBlogi, tulee käsittelemään Anun urheilullisia saavutuksia ja niihin johtaneita tekoja. Mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa, niin suuria kysymysksiä tulee heräämään ja suuria ajatuksia syntymään. Pelkästään käppyröistä ja muusta datasta kiinnostuneille tällä blogilla ei tule olemaan mitään annettavaa.

Tervetuloa ja toivottavasti käyt toistekin.
 

Koitin olenko sprintteri

En ollut ja meinas muutenkin suunnistuskausi loppua lyhyeen. "Kahdeksantoista nolla yhdeksän: Nieminen, Koivisto, Uho...Uh...Uhtoinen...UHOTOINEN!" Olin armelias näin alkukaudesta ja suvaitsin astua lähtökarsinaan. Sprinttisuunnistusta olisi ollut tarjolla jos olisi jaksanut juosta ja osannut suunnistaa. Muistelen hämärästi että tälle kaudelle oli tarkoitus panostaa juoksuun ja uintiin, mutta koska pyöräilykelit on olleet vaan niin priimaa, on viimeisen viiden päivän aikana tullut poljettua 220km. En ole vielä tähän päivään mennessä koskaan todennut että kylläpä pyöräkilometrien mättö on auttanut mielettömästi juoksun sujuvuuteen, enkä totea vieläkään. Suunnistuspuoleen varmaan auttanee se kartan kanssa juoksentelu. Tänään meni ikä ja terveys jo siihen että yritin bongata kartalta ensimmäisen rastin sijaintia. Kartan käteen saatuani olo oli samanlainen kuin suosikki suunnistuskuvassani parin vuoden takaa: itkun ja hämmennyksen sekainen, missä ihmeessä se ykkösrasti on ja mitä nämä kaikki merkit tällä paperilla tarkoittaa?

Seuraavaksi jalat kattoon ja perjantaina testaamaan josko Otaniemen urheilukentän kaarteet on mahdollista juosta suoriksi.

Ai Ai.

Nimittäin pyöräilykausi on avattu ja takapuolikin sen tietää. Lauantaina selvisin elämäni ensimmäisestä ryhmälenkistä hengissä, mutta hyvin nöyränä. Jos tämä oli ihmisen käsitys leppoisasta lauantailenkistä niin minua ei hetkeen näy niissä kovissa treeneissä. Brutaalia. Mutta kuitenkin palkitsevaa kun sai roikuttua mukana. Ei ehkä mikään optimi pyöräilykauden avaus mutta tulipahan tehtyä. Öbaut 45km ja 2:45h. Höhöö, huijasin itseänikin. Lähes 25 ja 50 metrin altaanmitan sekoittamiseen verrattavissa oleva pieni laskuvierhe. Maili ei ole yhtä kuin kilometri. Pyöräilyä tuli siis vähäsen yli 70km 2:45h. Bodomin takana vähän koeteltiin reisiä ja hapenottokykyä. Ja ikävintä on se, että kun itse pihiset ja puhiset, muut keskustelevat samaan aikaan ilman mitään käsitystä siitä että ollaan polkemassa ylämäkeä. Koska sunnuntaina vuorossa oli lisää pyöräilyä ja loikkia, emme ole takapuolen kanssa tällä hetkellä kovin hyvissä väleissä.

Tänään yritin taas lunastaa hieman joskus muinoin tekemiäni uhkauksia käsilläseisonnasta. Päällä seisonta alkoi sujumaan. Sit vaan pää irti maasta ni se on siinä.